Epätietoisuus

Raskausviikko 16 pyörähti käyntiin, muutaman päivän päästä olisi edessä lapsivesipunktio. Toimenpide itsessään oli aika karmaiseva kokemus, kahden epäonnistuneen piston jälkeen tuli toinen lääkäri joka lopulta sai otettua näytteen. Tuolloin lääkäreillä oli vahva epäily, että kyseessä saattaisi olla Turnerin syndrooma. Kyseessä olisi siis tyttölapsi jolta puuttuisi toinen X -kromosomi. Vastauksissa menisi viikkoja, ensiksi saisimme yleisimpiin kromosomipoikkeavuuksiin vastaukset ja vähän myöhemmin laajemman molekyylikaryotyypityksen vastaukset.

Jo tutuksi tullut, mutta edelleen pelottava odottaminen alkoi. Raskaus alkoi tuolloin jo näkymään, mutta yritin sitä peitellä. Pelkäsin onnitteluita, koska olin itse niin ulapalla ja peloissani tilanteesta vielä. En todellakaan tiennyt miten raskaus tulisi päättymään, joten halusin minimoida hypetystä asian suhteen. Läheisille kyllä kerroimme avoimesti tilanteesta, se oli helpottavaa saada purkaa omia ajatuksia. Viikkojen jälkeen vastaukset olivat käsillämme, ensiksi osa ja vähän myöhemmin kaikki loputkin. Kaikki vastaukset tulivat normaaleina. Toki olin helpottunut ja vienon hymyn se sai aikaan, mutta silti sisimpäni pessimisti (vai onko se nyt sitten realisti) pelkäsi jotain vielä tapahtuvaksi. Tällöin lääkäreiden epäily siirtyi sydämeen, oli raportoitu tapauksia kystisen hygrooman ja sydänvikoja yhteyksistä. Tuolloin myös lääkäri heitti ilmaan, että joskus voi vain olla kystinen hygrooma ilman mitään selittävää syytä.

Rakenneultra oli tuolloin jo varattu, mutta pyysin sitä aikaistamaan niin aikaiseksi kuin vain mahdollista. Halusin asioihin mahdollisimman nopeasti selvyydeen, halusin päästä tästä epätietoisuudesta. Halusin jo hengähtää ja huokaista helpotuksesta, päästä nauttimaan raskaudesta täysin rinnoin. Henkinen hyvinvointini alkoi pettämään muutama päivä ennen rakenneultraa. Jännitin sitä niin kovasti ja tuntui, että epätietoisuus oli kasaantunut niskaani. Tuntui vaan, että halusin vastauksen olisi se vastaus mitä tahansa. Rakenneultra alkoi lupaavasti, jopa sydämen kohdalla ei mitään merkittävää poikkeavuutta. Ihan pieniä reikiä kammionseinässä, jotka umpeutuisivat itsestään ja niistä ei olisi mitään haittaa lapsellemme. Ja sitten viimeisenä lääkäri ultraa aivot, joista hän havaitsee rakennepoikkeavuutta. Toinen lääkäri tulee vielä varmistamaan, hän havaitsee saman. Pikkuaivojen aivomadon vajaakehittyvyys ja rotaatio, Dandy Walker variantti. Tämä ei voi olla totta, olimme juuri huokaisseet helpotuksesta sydämen kohdalla. Aivot, meidän käskykeskus, asiasta tietämättömälle aivojen poikkeavuus kuulostaa pelottavalle. Mitä tämä taas tarkoittaa, kertokaa minulle?

Lääkäri yrittää selventää meille mitä kyseinen poikkeavuus käytänössä tarkoittaa. Saamme käsiimme vain vastauksen, että kaikki on mahdollista. Kaikki kehitysvammasta normaaliin kehitykseen. Tässä kohtaa olisin vain niin kovasti kaivannut sanoja, että poikkeavuus aiheuttaa tätä ja tuota, miten edetään. Mutta ei, epätietoisuus kulkee tässäkin asiassa mukana. Varaamme uuden ultran sekä magneettikuvan, jossa aivoja tutkitaan tarkemmin. Pyritään katsomaan ettei muita suurempia poikkeavuuksia löydy. Tuolloin lähden metsästämään tietoa kyseisestä poikkeavuudesta kissojen ja koirien kanssa. Haluan olla perillä minkä asian äärellä olemme. Tieto tuntuu olevan kiven alla ja sitä ei oikeastaan löydy kuin englanninkielisiltä sivuilta. 

Magneettikuva ja uusi ultra eivät antaneet mitään uutta, epikriisin mukaan muut aivojen rakenteen mahdollisesti havaittavissa. Tässä kohtaa nousikin kysymys; Kirjattiinko "mahdollisesti havaittavissa",jotta lääkäri voisi pestä kätensä asiasta jos lapsemme aivoista syntymän jälkeen löytyisi muitakin poikkeavuuksia. Minä etsin ja etsin tietoa, mutta edelleen sain saman vastauksen; kaikki todellakin oli mahdollista. Tuolloinhan meille esitettiin keskeytyksen mahdollisuus rv 24 asti. Sydän oli jo päätöksen tehnyt ajat sitten, mutta pää halusi varmennusta sydämen päätöksen olevan oikea. Miehenihän sanoi tuolloin heti, että raskautta jatketaan. Minä kaipasin aikaa ajatella ja pohtia, vaikka sisimmässäni olinkin jo päätöksen tehnyt. 

Yhtenä aamuna minä vain heräsin tunteeseen, että mitä minä pelkään? En tiedä äitiydestä mitään, on lapsi erityislapsi tai normaalisti kehittyvä. Rakkautta tältä lapselta ei tulisi puuttumaan, hän olisi meille tervetullut juuri sellaisena kun hän on. Niin se leijonaemo minussa nosti päätänsä ja pöyhensi turkkiaan, teen mitä vain lapseni vuoksi ja taistelen kaikin keinoin, jotta hänellä on hyvä olla. Silloin tiesin varmaksi, että jo tehty sydämeni päätös olisi juuri se oikea, raskautta jatketaan. 

Voi sitä helpotuksen tunnetta mitä silloin koin. Tuntui, että epätietoisuus taistelu oli taisteltu päätökseen ja nyt olisi minun vuoro nauttia loppuraskaudesta. Ja niinhän minä nautinkin, muutaman viikon kunnes elämä vei taas uuden eteen. 

Äiti, älä pelkää enää. Tässä minä nyt olen, sinun lapsesi.