Pieni prinsessa osa1
Olen pieni prinsessa ja tämä on minun tarinani. Niin kuin äitini on tänne kertonut synnyin 14.8.2016 vain 720 gramman painoisena. En ollut vielä valmis tähän maailmaan, minun olisi pitänyt vielä kehittyä ja kasvaa äitini mahassa. Minä kuitenkin synnyin yli kolme kuukautta ennen laskettua aikaa, pian syntymäni jälkeen ympärilläni hääräsi monet kädet. En kerinnyt edes äitiä ja isää nähdä kun minua kiikutettiin hoitoon. Voimani olivat vähäiset, synnyin 3/10 pisteen vauvana. Vain muutamia hetkiä syntymäni jälkeen minuun oli viretty monta piuhaa ja letkua sekä hengityskone tukemaan minun hengitystäni. Keskoskaapista pyrittiin tekemään minulle mahdollisimman suotuista paikka minun kasvaa ja vahvistua, äitini kohtua muistuttava. Ympärilläni oli paljon erinlaisia ääniä ja monet kädet koskettivat hentoa ihoani. Jossain vaiheessa minä kuulin tutut ja turvalliset äänet, äitini ja isäni äänet.
Muutaman päivän keräsin voimiani kun alkoi tapahtumaan kummia, jotain ne aikuiset siellä virittelivät. Joku kapaloi minut käsiensä ympärille ja niin minä "lensin" kohti turvallista ääntä. Pumpum pupum, äitini sydän hakkasi korvaani vasten. Tältäkö sinä tunnut ja tuoksut äiti. Siihen minut kapaloitiin äitini rinnalle, minun oli niin turvallista siinä olla, että vaivuin aina syvään uneen. Välillä minä menin niin horrokseen siinä, että unohdin hengittää. Hoitajat kävivät tuolloin minua herättelemässä ja yleensä pelkästään herättely auttoi. Pääsin minä myös isänikin rinnalle unia näkemään, isäni rintakarvat kutittivat poskeani. Noin viikon vanhana minä olin kerännyt paljon jo voimia, hengittely oli helpompaa. Lääkärit päättivät kokeilla jaksaisinko hengitellä kevyemmällä hengitystuella, cpap laitteella. Lääkärit kertoivat äidille ja isälle, että monesti me pienet vähän aikaa jaksetaan kevyemmällä tuella ja sitten siirrytään takaisin hengityskoneeseen. Niin se minullakin kävi, yritys oli kyllä kova.
Sikiöaikana minun aivoista huomattiin poikkeavuus, pikkuaivojen aivomadon vajaakehittyvyys ja rotaatio. Tämä todennettiin myös syntymäni jälkeen, muuta poikkeavuutta ei tuolloin löydetty. Aivojeni tilannetta kuitenkin seurattiin tarkasti, koska riskinä oli poikkeavuuden myötä kehittyä hydrokefalia. Pienillä keskosilla monesti vauvasuoni (ductus) sydämessä on auki, niin myös minulla oli. Tätä piti myös seurata, joillakin se lähtisi itsestään umpeutumaan, toiset tarvitsisivat lääkehoitoa ja viimeisenä vaihtoehtona olisi leikkaus, jossa se suljettaisiin.
Kahden viikon iässä äiti oli tekemässä minulle pesuja kun hän parkaisi isälleni, että minun silmät rauttuivat auki. Silloin minä kurkin, että mitä se äiti minun silmiä pesee. Seuraavana päivänä minä katselin jo maailmaa. Enhän minä paljoa nähnyt, mutta tunnistin minä äidin ja isän jo äänestä ja kosketuksestakin. Samoinhin aikoihin minä pääsin ensimmäistä kertaa kylpyyn, aiemmin äiti ja isä olivat pesulapuilla minua pessyt. Vähän minua jännitti ja pahamielikin taisi tulla, mutta sitten minä aloin nauttimaan. Sehän tuntui vähän kun olisin palannut takaisin äitini kohtuun uiskentelemaan.
Minun kolmantena elin viikkona alkoi mahavaivat. Aluksi mahani oli ripulilla ja välillä taas ummetti, äitini huomasi myös kolmannen viikon lopussa ettei mahani jaksanut vetää maitoa kunnolla. Kaikkea näytteitä minusta otettiin ja asiaa tutkittiin, mutta mitään ei silloin löytynyt. Seuraavan viikon alussa vointini romahti hyvin nopeasti. Mahani ei jaksanut vetää maitoa ja yöllä minä oksensin. Näytteet antoivat epäilyn meille keskosille toisinaan tulevasta nekrotisoivasta enterokoliitista, samaan syssyyn minulla oli myös E-coli bakteerin aiheuttama sepsis. Niin minä jouduin leikkaukseen, jossa kirurgi katsoisi mahani tilanteen ja mahdollisesti poistaisi kuoliossa olevat suolen kohdat. Ennen leikkausta minut hätäkastettiin.
Kun minä olin leikkauksessa ja syvässä unessa, olivat äiti ja isä todella paniikissa. Heillä oli kova huoli minusta. Heille jokainen sekuntti oli ikuisuus, he vain odottivat ja odottivat, että joku tulisi kertomaan kuinka minä voin. Piinatuntien ollessa ohi kirurgi tuli kertomaan äidille ja isälle minun tilanteestani. Ohutsuoleni oli kauttaaltaan huonoa ja harmahtavaa, mutta ei mistään kohtaa kuoliossa. Mitään kohtaa ei tuolloin suolestani poistettu. He olivat operoineet minulle parhaasta suolen kohdasta stoomat mahani päälle. Nyt vain aika näyttäisi miten suoleni lähtisi toipumaan. Seuraavana yönä taistelin hengestäni, olin niin uupunut. Lisähappi paukkui 100 prosentilla, mutta silti minä en meinannut jaksaa. Lääkärit olivat tuolloin erittäin huolissaan minusta ja kertoivat vanhemmilleni, että tässä voi käydä vielä huonosti. Äitini oli tuolloin vahvasti toista mieltä, hän sanoi lääkäreille minun olevan taistelija ja sanoi myös ettei meidän yhteinen tarina voi päättyä tähän. Ei kaiken kokemamme jälkeen.
Niin minä ponnistin seuraavaa päivää kohden, taistelin, pikku hiljaa voimani lähtivät palautumaan. Hiljaa varovasti lääkärit sulkivat suurimman akuutin hädän pois, nyt vain aika näyttäisi. Hauras minä olin, mutta niin minä lähdin toipumaan leikkauksesta. Antibiootit lähtivät tehoamaan sepsikseen, joka kohenti myös vointiani. Niin ne aikuiset puhuivat, että pelkästään verenmyrkytys voi viedä raavaan miehenkin mennessään. Nyt kaikki vain toivoivat, että suoleni lähtisi toipumaan ja vointini kohenisi entisestään. Taistella minä ainakin lupaan!
Muutaman päivän keräsin voimiani kun alkoi tapahtumaan kummia, jotain ne aikuiset siellä virittelivät. Joku kapaloi minut käsiensä ympärille ja niin minä "lensin" kohti turvallista ääntä. Pumpum pupum, äitini sydän hakkasi korvaani vasten. Tältäkö sinä tunnut ja tuoksut äiti. Siihen minut kapaloitiin äitini rinnalle, minun oli niin turvallista siinä olla, että vaivuin aina syvään uneen. Välillä minä menin niin horrokseen siinä, että unohdin hengittää. Hoitajat kävivät tuolloin minua herättelemässä ja yleensä pelkästään herättely auttoi. Pääsin minä myös isänikin rinnalle unia näkemään, isäni rintakarvat kutittivat poskeani. Noin viikon vanhana minä olin kerännyt paljon jo voimia, hengittely oli helpompaa. Lääkärit päättivät kokeilla jaksaisinko hengitellä kevyemmällä hengitystuella, cpap laitteella. Lääkärit kertoivat äidille ja isälle, että monesti me pienet vähän aikaa jaksetaan kevyemmällä tuella ja sitten siirrytään takaisin hengityskoneeseen. Niin se minullakin kävi, yritys oli kyllä kova.
Sikiöaikana minun aivoista huomattiin poikkeavuus, pikkuaivojen aivomadon vajaakehittyvyys ja rotaatio. Tämä todennettiin myös syntymäni jälkeen, muuta poikkeavuutta ei tuolloin löydetty. Aivojeni tilannetta kuitenkin seurattiin tarkasti, koska riskinä oli poikkeavuuden myötä kehittyä hydrokefalia. Pienillä keskosilla monesti vauvasuoni (ductus) sydämessä on auki, niin myös minulla oli. Tätä piti myös seurata, joillakin se lähtisi itsestään umpeutumaan, toiset tarvitsisivat lääkehoitoa ja viimeisenä vaihtoehtona olisi leikkaus, jossa se suljettaisiin.
Kahden viikon iässä äiti oli tekemässä minulle pesuja kun hän parkaisi isälleni, että minun silmät rauttuivat auki. Silloin minä kurkin, että mitä se äiti minun silmiä pesee. Seuraavana päivänä minä katselin jo maailmaa. Enhän minä paljoa nähnyt, mutta tunnistin minä äidin ja isän jo äänestä ja kosketuksestakin. Samoinhin aikoihin minä pääsin ensimmäistä kertaa kylpyyn, aiemmin äiti ja isä olivat pesulapuilla minua pessyt. Vähän minua jännitti ja pahamielikin taisi tulla, mutta sitten minä aloin nauttimaan. Sehän tuntui vähän kun olisin palannut takaisin äitini kohtuun uiskentelemaan.
Minun kolmantena elin viikkona alkoi mahavaivat. Aluksi mahani oli ripulilla ja välillä taas ummetti, äitini huomasi myös kolmannen viikon lopussa ettei mahani jaksanut vetää maitoa kunnolla. Kaikkea näytteitä minusta otettiin ja asiaa tutkittiin, mutta mitään ei silloin löytynyt. Seuraavan viikon alussa vointini romahti hyvin nopeasti. Mahani ei jaksanut vetää maitoa ja yöllä minä oksensin. Näytteet antoivat epäilyn meille keskosille toisinaan tulevasta nekrotisoivasta enterokoliitista, samaan syssyyn minulla oli myös E-coli bakteerin aiheuttama sepsis. Niin minä jouduin leikkaukseen, jossa kirurgi katsoisi mahani tilanteen ja mahdollisesti poistaisi kuoliossa olevat suolen kohdat. Ennen leikkausta minut hätäkastettiin.
Kun minä olin leikkauksessa ja syvässä unessa, olivat äiti ja isä todella paniikissa. Heillä oli kova huoli minusta. Heille jokainen sekuntti oli ikuisuus, he vain odottivat ja odottivat, että joku tulisi kertomaan kuinka minä voin. Piinatuntien ollessa ohi kirurgi tuli kertomaan äidille ja isälle minun tilanteestani. Ohutsuoleni oli kauttaaltaan huonoa ja harmahtavaa, mutta ei mistään kohtaa kuoliossa. Mitään kohtaa ei tuolloin suolestani poistettu. He olivat operoineet minulle parhaasta suolen kohdasta stoomat mahani päälle. Nyt vain aika näyttäisi miten suoleni lähtisi toipumaan. Seuraavana yönä taistelin hengestäni, olin niin uupunut. Lisähappi paukkui 100 prosentilla, mutta silti minä en meinannut jaksaa. Lääkärit olivat tuolloin erittäin huolissaan minusta ja kertoivat vanhemmilleni, että tässä voi käydä vielä huonosti. Äitini oli tuolloin vahvasti toista mieltä, hän sanoi lääkäreille minun olevan taistelija ja sanoi myös ettei meidän yhteinen tarina voi päättyä tähän. Ei kaiken kokemamme jälkeen.
Niin minä ponnistin seuraavaa päivää kohden, taistelin, pikku hiljaa voimani lähtivät palautumaan. Hiljaa varovasti lääkärit sulkivat suurimman akuutin hädän pois, nyt vain aika näyttäisi. Hauras minä olin, mutta niin minä lähdin toipumaan leikkauksesta. Antibiootit lähtivät tehoamaan sepsikseen, joka kohenti myös vointiani. Niin ne aikuiset puhuivat, että pelkästään verenmyrkytys voi viedä raavaan miehenkin mennessään. Nyt kaikki vain toivoivat, että suoleni lähtisi toipumaan ja vointini kohenisi entisestään. Taistella minä ainakin lupaan!
Kommentit
Lähetä kommentti