Saanko puhua?
Olen aika avoin puhumaan Töyhtiäisestä, varsinkin sellaisten ihmisten kanssa jotka tunnen. Olen kuitenkin kokenut, että annetaan yleisesti ottaen sellainen kuva ettei lapsen kuolemasta saa puhua. Ettei vaan sanomisilla vaurioita toisen ihmisen illuusiota turvallisesta maailmasta. Ettei vaan toinen mene paniikkiin siitä ettei tiedä miten kohdata sureva tai mitä sanoa lapsensa menettäneelle. Ylipäätänsä mistään syvistä, rankoista ja surullisista asioista ei puhuta hyvin avoimeista. Jos toiselta kysytään kuinka voit? Niin kuinka moni vastaa, että huonosti? Harva, ainakin jos kysyjä ei ole läheinen. Mikä saa ihmisen toimimaan näin?
Puhun yleensä asioista niiden oikeilla nimillä ja toisten mielestä ehkä liiankin suoraan. Osittain johtuen luonteestani ja siitä, että olen oppinut, että puhuminen kannattaa. En koe, että minun tarvitsee suojella toisia, koska tuskin heidän elämä lopulta romuttuu meidän surusta niin pahasti. Olenko sitten itsekäs? Koska en ole valmis itse kuulemaan vauva-arjesta, vaikka samanlailla heilläkin on oikeus siihen. Koen kuitenkin, että puhuminen on ainoa keino meille "pitää Töyhtiäinen elossa". Sitä minulta ei ole sentään viety pois. Pystyn puhumaan hänestä myös ilman, että saan itkukohtausta ja eikä väliä, vaikka saisinkin. Joskus jopa tuntuu itsestänikin miten viileästi hänestä puhun, mutta koen että silloin puhuu äidin rakkaus lapseaan kohtaan eikä suru menetyksestä. Olenhan minä todella ylpeä äiti hänestä!
Ihmisestä vaistoaa aika pian onko hän sellainen ihminen jolle pystyy avautumaan rehellisesti. Toisten ihmisten kanssa tämän huomaa todella pian ja toisten kanssa tunnustellen jonkun ajan päästä kun kokee, että luottamus on herännyt toista kohtaan. Olen miettinyt monesti tilanteita, jossa kysyjä ei tiedä meidän taustoista. Miten ohitan tai vastaan hankaliin kysymyksiin? Entäs jos just sillä hetkellä tulee surun tunneryöppy ja alan itkemään holtittomasti? Tässä taannoin olin tilanteessa, jossa tulee olla ammattimainen ja asiallinen. Tämän ihmisen kanssa koin kuitenkin heti alussa, jotain outoa lämpöä ja yhteyttä. Tilanteen edetessä, jostain sitten tuli esille taustat ja tämän hetkinen tilanne. Ja niin minä läväytin sitten, että on ollut aika hankalaa tässä taannoin. Olen menettänyt oman lapseni puoli toista vuotta sitten. En olisi koskaan uskonut, että tuossa tilanteessa toisin sen esille. Säikähdin jopa sitä mitä suustani päästin ja ajattelin, että tää tais nyt mennä pipariksi. Niin kuinka ollakaan toisen vastaanotto oli ihan muuta? Ja tämän kertomisen jälkeen löytyi ehkä se suurin syy heti tulleeseen yhteyteen; oman lapsen menetys.
Voiko siis olla, että minä vain luulen, että lapsen kuolema on tabu? Ehkä siitä jos puhuttaisiin enemmän niin se tuntuisi siltä ettei siitä saa puhua. Onko minulla itselläni vain ennakkoluuloja muiden ihmisten vastaanottoa kohtaan?
Puhun yleensä asioista niiden oikeilla nimillä ja toisten mielestä ehkä liiankin suoraan. Osittain johtuen luonteestani ja siitä, että olen oppinut, että puhuminen kannattaa. En koe, että minun tarvitsee suojella toisia, koska tuskin heidän elämä lopulta romuttuu meidän surusta niin pahasti. Olenko sitten itsekäs? Koska en ole valmis itse kuulemaan vauva-arjesta, vaikka samanlailla heilläkin on oikeus siihen. Koen kuitenkin, että puhuminen on ainoa keino meille "pitää Töyhtiäinen elossa". Sitä minulta ei ole sentään viety pois. Pystyn puhumaan hänestä myös ilman, että saan itkukohtausta ja eikä väliä, vaikka saisinkin. Joskus jopa tuntuu itsestänikin miten viileästi hänestä puhun, mutta koen että silloin puhuu äidin rakkaus lapseaan kohtaan eikä suru menetyksestä. Olenhan minä todella ylpeä äiti hänestä!
Ihmisestä vaistoaa aika pian onko hän sellainen ihminen jolle pystyy avautumaan rehellisesti. Toisten ihmisten kanssa tämän huomaa todella pian ja toisten kanssa tunnustellen jonkun ajan päästä kun kokee, että luottamus on herännyt toista kohtaan. Olen miettinyt monesti tilanteita, jossa kysyjä ei tiedä meidän taustoista. Miten ohitan tai vastaan hankaliin kysymyksiin? Entäs jos just sillä hetkellä tulee surun tunneryöppy ja alan itkemään holtittomasti? Tässä taannoin olin tilanteessa, jossa tulee olla ammattimainen ja asiallinen. Tämän ihmisen kanssa koin kuitenkin heti alussa, jotain outoa lämpöä ja yhteyttä. Tilanteen edetessä, jostain sitten tuli esille taustat ja tämän hetkinen tilanne. Ja niin minä läväytin sitten, että on ollut aika hankalaa tässä taannoin. Olen menettänyt oman lapseni puoli toista vuotta sitten. En olisi koskaan uskonut, että tuossa tilanteessa toisin sen esille. Säikähdin jopa sitä mitä suustani päästin ja ajattelin, että tää tais nyt mennä pipariksi. Niin kuinka ollakaan toisen vastaanotto oli ihan muuta? Ja tämän kertomisen jälkeen löytyi ehkä se suurin syy heti tulleeseen yhteyteen; oman lapsen menetys.
Voiko siis olla, että minä vain luulen, että lapsen kuolema on tabu? Ehkä siitä jos puhuttaisiin enemmän niin se tuntuisi siltä ettei siitä saa puhua. Onko minulla itselläni vain ennakkoluuloja muiden ihmisten vastaanottoa kohtaan?
Tässä ajassa on ristiriitaista se, että media elää ikävien asioiden klikkiotsikoilla, mutta silti ihmisiä ohjataan raivaamaan ikävät asiat pois elämästään ja keskittymään oman onnellisuuden maksimointiin. No ei ehkä näin kaikkialla, mutta aika monesti tällainen fiilis tulee.
VastaaPoistaKun lapsen kuolema on asia, jonka harvempi kohtaa, ja se koetaan yleisesti elämän raskaimmaksi suruksi, niin voi olla, että ihmiset pelkäävät puhua siitä. Osittain kunnioituksesta surun kantajaa kohtaan ja toisaalta epävarmuudestaan, osaisiko sanoa mitään oikein.
Se on totta, että siinä on jonkilainen riistiriita. Asian yhteys ja paikka, missä raskaista asioista puhuttaisiin pitäisi olla joku muu kun iltalehtien sivut.
PoistaSen ehkä unohtaa tätä itse eläessä, että tämä elämä "ei ole tavallista" ja kaikkien elämään ei kuulu suru osaksi joka päiväistä elämää joten siitä on vaikea lähestyä. Olen yrittänyt tätä kuroa sillä, että olen kertonut avoimesti Töyhtiäisestä ja surusta.