Ole itsellesi armollinen
Huhhuh sanon minä... en edes tiedä mistä oikein aloittaisin kirjoittamaan kun tuntuu, että niin paljon asioita pyörii elämässä tällä hetkellä. Kaikki jotenkin ajoittunut tähän samaan sykliin joka nyt ei ihan paras ajankohta olisi.
Koulu siis pyörähti käyntiin maanantaina, en ollut asiaa kovin ehtinyt edes miettimään kun päässä oli jo paljon muuta ennen sitä. Menin kouluun vaan sillä tuntumalla, että nyt mä sinne menen ja katsotaan miltä se lähtee tuntumaan. Pelotti ja jännitti, tottakai. Koulu on ehdottomasti ollut siltä osin oikea valinta, että uusi ympäristö ja uudet ihmiset ovat tehneet minulle hyvää. Ala tuntuu edelleen oikealta, pidemmällä tähtäimellä siis koulu on ollut todellakin järkevä vaihtoehto. Sitten pääsemme siihen iänikuiseen mutta kohtaan...se oma jaksaminen. Olen ollut koko viikon aivan poikki, infoähky ja uuden sisäistäminen tuntuu jopa ajoittain mahdottomalta. Miten minun päähän voi mennä enää mitään tietoa tai taitoa kun tuntuu, että käytän jo ennestään kaikki aivoni kapasiteetit oman elämäni hallintaan. Olen yrittänyt kalenteriin merkitä muistiin asioita, olen yrittänyt kirjata tunnilla ne oleellisimmat ylös jotta voin palata niihin aina myöhemmin. Muistiini en luota ollenkaan.
Alku viikko tuntui ihan hyvältä, olen turvautunut ajatukseen, että eiköhän me kaikki siellä jollain tasolla pihalla olla. Toiset vähemmän ja toiset enemmän. Eilen kuitenkin tunnilla tuli tunne, että onko minusta tähän. Pystynkö opiskelemaan ja pystynkö oikeasti tekemään sen kaltaista työtä tulevassa? Haluaisin uskon, että pystyn. Eilen kuitenkin viitattiin tunnilla kuolemaan, opettajan taholta, se oli sitten siinä. Itkien poistuin luokasta vessaan. Silloin tuli myös tunne, että pystynkö minä?
Alku viikosta tutustuimme toisiimme, muutamalle silloin kerroin Töyhtiäisestä. Koin sen kuitenkin hankalaksi ja itselleni todella raskaaksi selittää jokaiselle erikseen. Tein sitten radikaalin ratkaisun ilmoittamalla koko luokalle tapahtuneesta, kerron sitten enemmän heille joille haluan kertoa. Olen myös joutunut huomaamaan, että asia on todellakin hankala toisten ymmärtää ja melkein poikkeuksetta kaikki menevät lukkoon. En minä syytä heitä siitä, lapsen menetys on vaan kaikella tapaa niin kamala asia ettei sitä oikeasti voi edes käsittää tai ymmärtää. Koin kuitenkin kertomisen hyväksi asiaksi. Tämä alusti ihmisiä ymmärtämään miksi käyttäydyin ja käyttäydyn jatkossakin joissakin tilanteissa kovin oudosti. Mieltäni myös lämmitti erään luokkakaverin käytös tunnin jälkeen. Ihan vaan se, että hän tuli halaamaan. Osoitti myötätuntoa ja välittämistä. Opettaja toki ei tuolloin tiennyt minun taustaa joten hän oli ihmeissään mikä minulle tuli, mutta asiallisesti kysyi tuntien jälkeen asiasta.
Koulu on siis yksi iso uusi aivojeni toimintakapasiteettiä lisää vievä asia. Toinen varmasti merkittävin asian on lapsettomuushoitojen aloitus tälle syksylle. Kesällä oli tauko hoidoista, koska poli siis ottaa vain akuuttitapaukset. Toivoin kesällä, että oma luonnollinen kuukautiskierto olisi lyhyt ja mahdollisimman nopeasti päästäisiin taas elokuussa jatkamaan hoitoja. Toisin kuitenkin kävi ja kierto oli todella pitkä, vasta Primolutkuurin jälkeen käynnistyi. Nyt kuitenkin olemme vihdoin ja viime päässyt taas jatkamaan hoitoja. Jälleen yksi asia joka herättää kaiken keskellä uutta ajatusta.
Nämä nyt merkittävimmät asiat, jotka ovat muuttaneet arkeani viime aikoina. Muutama muukin asia herättää ajatuksia, mutta kirjoitan niistä toinen kerta lisää. Joten ei ihmekään, että käyn aika ylikierroksilla. Luon myös itselleni liikaa paineita esimerkiksi koulun suhteen. Tiedän, että pitäisi olla itselleen armollinen ja todellakin tämä ajanjakso on muutenkin henkisesti vaikea. Se on varmaan vaan minun perusluonteessa, että jos joku asia on minulle tärkeä yritän väkisin puskea ja tähdätä siihen parhaaseen. Tämä voi kääntyä itseäni vastaan siten, että palanloppuun tai vahvistaa mm. masennusoireitani. Pitäisi varmaan kehittää itselleni motto "Ole itsellesi armollinen".
Koulu siis pyörähti käyntiin maanantaina, en ollut asiaa kovin ehtinyt edes miettimään kun päässä oli jo paljon muuta ennen sitä. Menin kouluun vaan sillä tuntumalla, että nyt mä sinne menen ja katsotaan miltä se lähtee tuntumaan. Pelotti ja jännitti, tottakai. Koulu on ehdottomasti ollut siltä osin oikea valinta, että uusi ympäristö ja uudet ihmiset ovat tehneet minulle hyvää. Ala tuntuu edelleen oikealta, pidemmällä tähtäimellä siis koulu on ollut todellakin järkevä vaihtoehto. Sitten pääsemme siihen iänikuiseen mutta kohtaan...se oma jaksaminen. Olen ollut koko viikon aivan poikki, infoähky ja uuden sisäistäminen tuntuu jopa ajoittain mahdottomalta. Miten minun päähän voi mennä enää mitään tietoa tai taitoa kun tuntuu, että käytän jo ennestään kaikki aivoni kapasiteetit oman elämäni hallintaan. Olen yrittänyt kalenteriin merkitä muistiin asioita, olen yrittänyt kirjata tunnilla ne oleellisimmat ylös jotta voin palata niihin aina myöhemmin. Muistiini en luota ollenkaan.
Alku viikko tuntui ihan hyvältä, olen turvautunut ajatukseen, että eiköhän me kaikki siellä jollain tasolla pihalla olla. Toiset vähemmän ja toiset enemmän. Eilen kuitenkin tunnilla tuli tunne, että onko minusta tähän. Pystynkö opiskelemaan ja pystynkö oikeasti tekemään sen kaltaista työtä tulevassa? Haluaisin uskon, että pystyn. Eilen kuitenkin viitattiin tunnilla kuolemaan, opettajan taholta, se oli sitten siinä. Itkien poistuin luokasta vessaan. Silloin tuli myös tunne, että pystynkö minä?
Alku viikosta tutustuimme toisiimme, muutamalle silloin kerroin Töyhtiäisestä. Koin sen kuitenkin hankalaksi ja itselleni todella raskaaksi selittää jokaiselle erikseen. Tein sitten radikaalin ratkaisun ilmoittamalla koko luokalle tapahtuneesta, kerron sitten enemmän heille joille haluan kertoa. Olen myös joutunut huomaamaan, että asia on todellakin hankala toisten ymmärtää ja melkein poikkeuksetta kaikki menevät lukkoon. En minä syytä heitä siitä, lapsen menetys on vaan kaikella tapaa niin kamala asia ettei sitä oikeasti voi edes käsittää tai ymmärtää. Koin kuitenkin kertomisen hyväksi asiaksi. Tämä alusti ihmisiä ymmärtämään miksi käyttäydyin ja käyttäydyn jatkossakin joissakin tilanteissa kovin oudosti. Mieltäni myös lämmitti erään luokkakaverin käytös tunnin jälkeen. Ihan vaan se, että hän tuli halaamaan. Osoitti myötätuntoa ja välittämistä. Opettaja toki ei tuolloin tiennyt minun taustaa joten hän oli ihmeissään mikä minulle tuli, mutta asiallisesti kysyi tuntien jälkeen asiasta.
Koulu on siis yksi iso uusi aivojeni toimintakapasiteettiä lisää vievä asia. Toinen varmasti merkittävin asian on lapsettomuushoitojen aloitus tälle syksylle. Kesällä oli tauko hoidoista, koska poli siis ottaa vain akuuttitapaukset. Toivoin kesällä, että oma luonnollinen kuukautiskierto olisi lyhyt ja mahdollisimman nopeasti päästäisiin taas elokuussa jatkamaan hoitoja. Toisin kuitenkin kävi ja kierto oli todella pitkä, vasta Primolutkuurin jälkeen käynnistyi. Nyt kuitenkin olemme vihdoin ja viime päässyt taas jatkamaan hoitoja. Jälleen yksi asia joka herättää kaiken keskellä uutta ajatusta.
Nämä nyt merkittävimmät asiat, jotka ovat muuttaneet arkeani viime aikoina. Muutama muukin asia herättää ajatuksia, mutta kirjoitan niistä toinen kerta lisää. Joten ei ihmekään, että käyn aika ylikierroksilla. Luon myös itselleni liikaa paineita esimerkiksi koulun suhteen. Tiedän, että pitäisi olla itselleen armollinen ja todellakin tämä ajanjakso on muutenkin henkisesti vaikea. Se on varmaan vaan minun perusluonteessa, että jos joku asia on minulle tärkeä yritän väkisin puskea ja tähdätä siihen parhaaseen. Tämä voi kääntyä itseäni vastaan siten, että palanloppuun tai vahvistaa mm. masennusoireitani. Pitäisi varmaan kehittää itselleni motto "Ole itsellesi armollinen".
Kommentit
Lähetä kommentti