Päivä joka muutti loppuelämän
Huomenna on se päivä joka on muuttanut kaiken minussa ja meidän elämässä. Tänään voin sanoa, että vuosi sitten kaikki oli vielä hyvin. Huomisen jälkeen en voi enää sanoa, huomisen jälkeen koko elämä on muuttunut täysin ja lopullisesti.
Olen koko tämän ajan Töyhtiäisen syntymäpäivästä alkaen vaihtanut kuvan puhelimeeni, aina sen mukaan mikä päivä ollut kyseessä. Tavallaan olen sitä kautta saanut vahvemmin elää asioita uudestaan, saanut muistella tarkoin mitä mikäkin päivä on tapahtunut ja mitä olemme Töyhtiäisen kanssa tehneet. Tänään kuvaksi vaihtui kuva, jossa mieheni pitää Töyhtiäistä sylissä ensimmäistä kertaa. Siis ihan silleen oikeasti sylissä, ei kengurussa. Muistan kuinka hän pyysi tätä kun ei ollut kertaakaan saanut vielä pitää, tämä oli myös Töyhtiäiselle se parempi vaihtoehto, turvotus ja lukuisat letkut olisivat ahdistaneet ja paineet vaan kengurussa.
Meistä otettiin myös tuolloin ensimmäiset kunnon perhekuvat, jotka ovat siis ainoat perhekuvat meistä. Tai on niitä kuvia otettu vielä silloin kun saimme Töyhtiäsen viimeisen kerran syliimme, mutta jotenkin en halua laskea niitä. Niissä kuvissa ei enää hehku perheonni, niissä kuvissa välittyy käsin kosketeltava suru. Olemme tehneet Töyhtiäisestä valokuva-albumin johon olemme kaikki kuvat laittaneet aikajärjestyksessä, mutta nuo viimeisen hetken kuvat sieltä puuttuvat. Emme jotenkin halua niitä sinne, haluamme et albumi on niiden hyvien yhteisten asioiden ja kokemusten muistelemista. Voimme palata niihin hetkiin kun olimme onnellisia Töyhtiäisen kanssa.
Tämä kaikki saa minut miettimään, että miten yhdessä vuorokaudessa kaikki voi muuttua lopullisesti. Tänään on se päivä jolloin Töyhtiäinen joutui toiseen, viimeiseen, leikkaukseen. Silti vielä tämän päivän illalla me emme tienneet miten vakava tilanne on, kukaan ei meille silloin sanonut et mitään ei ole enää tehtävissä. Me elimme siinä uskossa, että tilanne on erittäin huono, mutta ei toivoton. En tiedä mikä ihme voima sai minut nukkumaan tuolloin leikkaushuoneessa missä Töyhtiäinen oli, vaikka perhehuoneemme oli parin metrin päässä. Nojatuolilla nuokuin koko yön, ensimmäisen leikkauksen aikana olin kuitenkin mennyt perhehuoneeseen. Olen pohtinut, että miksi meille ei kerrottu tilanteesta jo tuolloin vaan annettiin uskoa vielä ihmeisiin.
En halua enkä pysty oikein muistelemaan sen 29.9.2016 aamun tunnelmia kun todellisuus meille paljastui, ne kamalimmat sanat mitä vanhemmat voi kuulla meille lausuttiin. Toisaalta en minä edes muista sitä tilannetta tarkkaan, shokki on vaan saanut silloin toimimaan. Enkä myöskään halua jakaa niitä viimeisiä hetkiä tänne, ne ovat liian henkilökohtaisia ja raskaita. Mut sen voin kertoa, että silloin alkoi asiat pikku hiljaa murenemaan kunnes lopulta kaikki romahti ja jäljelle jäi vain pieniä muruja joita ei koskaan saa kokonaiseksi koottua.
Huomisen jälkeen siis suruvuosi on ohi ja voin kertoa, että vihaan sanaa suruvuosi. Vuoden ajanko minä suren lastani ja se siinä? Kuka hullu voi ajatella näin. Suru on rakkautta, suru on kaipuuta ja ikävää, suru on menetettyä yhteisaikaa, suru on kaikkea sitä. Enkä todellakaan voi sanoa, että tämä olisi noususuhdanteinen asia. Tämä aaltoilee niin vuoden aikojen, muun elämän ja ajatusten mukaan, pienikin asia voi saada pohjalle. Tässä on alku, mutta tässä ei ole loppua. Se vaan on, sen kanssa on vaan opittava elämään niin hyvin kuin mahdollista.
Eilen puhuimme mieheni kanssa siitä kuinka koemme, että moni on jo unohtanut Töyhtiäisen. Meille kun hän on osa joka päiväistä elämää, hän on meidän puheissa, ajatuksissa, kuvissa ja teoissa. Mut muille onko hän jo unohdettu? On toki heitäkin, onneksi paljon, jotka eivät ole Töyhtiäistä unohtaneet. Heille hän edelleen on. Silti harmittavan moni luulee, että meidän pitäisi päästä yli omasta lapsesta. Meidän pitäisi suorittaa surua, jotta vaan se ei vaikuta meihin tai kanssa ihmisiin. Tuntuu, että kolistelemme ihmisten mukavuusaluetta, voiko lapsen kuolema olla tarttuvaa? Ihmiset eivät halua ajatella, että näin todella voi tapahtua hyvinvointi valtiossa, jossa hoito- ja lääketiede on edistyksellistä.
Mutta tärkeintä, että me muistamme. Ja voi kuule rakas Töyhtiäinen äiti ja isä ei sinua unohda, sinä olet aina osa meitä ja me sinua. Kuinka paljon me sinua rakastamme ja ikävöimme. Ja edelleen, huomisenkin jälkeen, meidän suru jatkuu.
Olen koko tämän ajan Töyhtiäisen syntymäpäivästä alkaen vaihtanut kuvan puhelimeeni, aina sen mukaan mikä päivä ollut kyseessä. Tavallaan olen sitä kautta saanut vahvemmin elää asioita uudestaan, saanut muistella tarkoin mitä mikäkin päivä on tapahtunut ja mitä olemme Töyhtiäisen kanssa tehneet. Tänään kuvaksi vaihtui kuva, jossa mieheni pitää Töyhtiäistä sylissä ensimmäistä kertaa. Siis ihan silleen oikeasti sylissä, ei kengurussa. Muistan kuinka hän pyysi tätä kun ei ollut kertaakaan saanut vielä pitää, tämä oli myös Töyhtiäiselle se parempi vaihtoehto, turvotus ja lukuisat letkut olisivat ahdistaneet ja paineet vaan kengurussa.
Meistä otettiin myös tuolloin ensimmäiset kunnon perhekuvat, jotka ovat siis ainoat perhekuvat meistä. Tai on niitä kuvia otettu vielä silloin kun saimme Töyhtiäsen viimeisen kerran syliimme, mutta jotenkin en halua laskea niitä. Niissä kuvissa ei enää hehku perheonni, niissä kuvissa välittyy käsin kosketeltava suru. Olemme tehneet Töyhtiäisestä valokuva-albumin johon olemme kaikki kuvat laittaneet aikajärjestyksessä, mutta nuo viimeisen hetken kuvat sieltä puuttuvat. Emme jotenkin halua niitä sinne, haluamme et albumi on niiden hyvien yhteisten asioiden ja kokemusten muistelemista. Voimme palata niihin hetkiin kun olimme onnellisia Töyhtiäisen kanssa.
Tämä kaikki saa minut miettimään, että miten yhdessä vuorokaudessa kaikki voi muuttua lopullisesti. Tänään on se päivä jolloin Töyhtiäinen joutui toiseen, viimeiseen, leikkaukseen. Silti vielä tämän päivän illalla me emme tienneet miten vakava tilanne on, kukaan ei meille silloin sanonut et mitään ei ole enää tehtävissä. Me elimme siinä uskossa, että tilanne on erittäin huono, mutta ei toivoton. En tiedä mikä ihme voima sai minut nukkumaan tuolloin leikkaushuoneessa missä Töyhtiäinen oli, vaikka perhehuoneemme oli parin metrin päässä. Nojatuolilla nuokuin koko yön, ensimmäisen leikkauksen aikana olin kuitenkin mennyt perhehuoneeseen. Olen pohtinut, että miksi meille ei kerrottu tilanteesta jo tuolloin vaan annettiin uskoa vielä ihmeisiin.
En halua enkä pysty oikein muistelemaan sen 29.9.2016 aamun tunnelmia kun todellisuus meille paljastui, ne kamalimmat sanat mitä vanhemmat voi kuulla meille lausuttiin. Toisaalta en minä edes muista sitä tilannetta tarkkaan, shokki on vaan saanut silloin toimimaan. Enkä myöskään halua jakaa niitä viimeisiä hetkiä tänne, ne ovat liian henkilökohtaisia ja raskaita. Mut sen voin kertoa, että silloin alkoi asiat pikku hiljaa murenemaan kunnes lopulta kaikki romahti ja jäljelle jäi vain pieniä muruja joita ei koskaan saa kokonaiseksi koottua.
Huomisen jälkeen siis suruvuosi on ohi ja voin kertoa, että vihaan sanaa suruvuosi. Vuoden ajanko minä suren lastani ja se siinä? Kuka hullu voi ajatella näin. Suru on rakkautta, suru on kaipuuta ja ikävää, suru on menetettyä yhteisaikaa, suru on kaikkea sitä. Enkä todellakaan voi sanoa, että tämä olisi noususuhdanteinen asia. Tämä aaltoilee niin vuoden aikojen, muun elämän ja ajatusten mukaan, pienikin asia voi saada pohjalle. Tässä on alku, mutta tässä ei ole loppua. Se vaan on, sen kanssa on vaan opittava elämään niin hyvin kuin mahdollista.
Eilen puhuimme mieheni kanssa siitä kuinka koemme, että moni on jo unohtanut Töyhtiäisen. Meille kun hän on osa joka päiväistä elämää, hän on meidän puheissa, ajatuksissa, kuvissa ja teoissa. Mut muille onko hän jo unohdettu? On toki heitäkin, onneksi paljon, jotka eivät ole Töyhtiäistä unohtaneet. Heille hän edelleen on. Silti harmittavan moni luulee, että meidän pitäisi päästä yli omasta lapsesta. Meidän pitäisi suorittaa surua, jotta vaan se ei vaikuta meihin tai kanssa ihmisiin. Tuntuu, että kolistelemme ihmisten mukavuusaluetta, voiko lapsen kuolema olla tarttuvaa? Ihmiset eivät halua ajatella, että näin todella voi tapahtua hyvinvointi valtiossa, jossa hoito- ja lääketiede on edistyksellistä.
Mutta tärkeintä, että me muistamme. Ja voi kuule rakas Töyhtiäinen äiti ja isä ei sinua unohda, sinä olet aina osa meitä ja me sinua. Kuinka paljon me sinua rakastamme ja ikävöimme. Ja edelleen, huomisenkin jälkeen, meidän suru jatkuu.
<3 osanottoni
VastaaPoista