Miten minä kuvailisin?

Päivät sen kun jatkaa vaihtumistaan, aikaa ei voi pysäyttää. Silti tuntuu, että oma aika on edelleen  pysähtynyt. Edelleen minä odotan vain jotain, elämää? Entistä elämää? Sitä päivää kun Töyhtiäinen tulisi takaisin ja kaikki olisikin hyvin, vaikka tiedänhän minä ettei niin tule tapahtumaan. Lopullisuus painaa minua rajusti, en osaa kuvata oikein tuntemuksia.

Olen koulussa, opin uutta, minulla on uusi ympäristö ja olen tutustunut uusiin mukaviin ihmisiin. "Ihan kiva" ajattelen. Miksi se ei silti tunnu oikein miltään? Enkös mä tätä nyt halunnut, täyttämään päiviäni, yrittää saada kiintopistettä tulevaan. Miksi se silti tuntuu niin suorittamiselta. On kissanpentu, ihana kissanpentu onkin, oikein terapiakissa. Miksi siltäkään siitä ei saa tarpeeksi lohtua? Ei se täyttänytkään minun tyhjää oloa, vaikka tiesinhän minä ettei sitä täytä kukaan muu kun Töyhtiäinen.

Nyt on taas lapsettomuushoidot käynnissä, yritän niillä täyttää tyhjiötä. Toivon ettei tarvitsi kauan odottaa, että raskaustesti näyttää plussaa. Toivon, että tämä hoito nyt onnistuisi eikä venyisi alkionsiirto hamaan tulevaan. Mutta entäs jos se plussakaan ei tuo toivoa? Tavallaan olen hyväksynyt sen, että surureppu on kokoajan harteillani. Tältä minusta nyt vaan aina tulee tuntumaan, painavalta ja ei oikein kovinkaan miltään. Etten saa sitä ilon ja onnen tunnetta kuin hetkeksi. Voinko koskaan enää sanoa olevani onnellinen? Tavallaan olen siis hyväksynyt kaiken sen, mutta kyllä tämä syö ihmistä sisältäpäin. On raskasta ajatella, että tämän taakan kanssa pitäisi elää mahdollisesti vielä pitkäänkin.

Laitan taas naamarin naamaan, vaikka kokoajan sisältäpäin suru ja ikävä syö minua pala palalta. Onhan taas huominen päivä.