Meitä on huijattu!

Siltä tämä tällä hetkellä tuntuu ja elämä tuntuu taas yhdeltä naurettavalta vitsiltä. Tosiaan kaksi viikkoa sitten meillä oli neljäs alkion siirto, odotukset ei ollut korkealla ennen viime viikkoa. Raskaustesteihin alkoi piirtymään hitaasti, mutta varmasti kahta viivaa. Aluksi hyvin hyvin haileina, sellaisena mitkä minä vain voisin kuvitella. Lopulta muuttuen selkeäksi niin, että mieskin jo näki ne. Keskiviikkona tein sitten digin jossa möllötti ensimmäistä kertaa Töyhtiäisen raskauden jälkeen raskaana 1-2 viikkoa. Sitä tunnetta on vaikea kuvata, mutta onnen aalto pyyhkäisi ylitseni. Edellisenä päivänä se antoi vielä negatiivisen. Loppu viikon sain plussaa osalla ja haileaa plussaa toisilla merkeillä, mutta tummumisen merkkejä ei ollut näkyvissä. Oli valmistauduttava kemialliseen raskauteen, mutta pieni toivo kyti meidän sisällä. Jospa ugabuga pysyisi mukana. Eilen aamulla vielä plussasin hailealla plussalla, olin varma, että tuloksena on jotain raskauden ja kemiallisen rajamailla. Mahdollisesti jatkoverikokeet ja hcgen seuranta, joko laskua tai nousua.

Niin minä lampsin eilen aamuna taas verikokeeseen, monettako miljoonaa kertaa jo tämän asian tiimoilta. Päivä tuntui matelevan, iltapäivän soittoaikaan tuntui olevan ikuisuus. Kunnes vihdoin ja viimein 13.30 hoitaja soittaa. Vastaukseksi saan NEGATIIVINEN arvolla 2, miten tämä voi olla mahdollista? Herkkyydellä 25 saan selvää, mutta haaleaa plussaa samana aamuna. Hoitaja ei usko kemialliseen vaan on sitä mieltä, että joku lääke olisi sen tehnyt. Nyt kun kirjoittaessani pohdin tätä niin ei se ole mahdollista, miksi ensi antaisi ei raskaana ja sitten antaisi raskaana. Ugabuga on hipaissut ja tippunut kyydistä heti samalla sekunnilla, ei ole muuta vaihtoehtoa. Sinällään tällähän ei ole mitään merkitystä, nega mikä nega, vaikka voissa paistaisi. Kunhan vaan jälkianalysoin taas. Pudotus on ollut kova, erittäin kova. Viime ajan ihan hyvästä fiiliksestä ollaan tiputtu taas syvälle synkkiin ajatuksiin. Olen miettinyt tätä menetystä, tätä huijausta ja olen miettinyt paljon Töyhtiäistä. Kun vaan voisin ajan kelata taaksepäin ja muuttaa tulevaa.

Sunnuntaina kävimme Töyhtiäisen haudalla, tein suojeluslumiukon haudalle. Mulla oli jotenkin yllättävän tyyni olo ja ajattelin mielessäni, että seuraavan kerran tulemme kertomaan, että Töyhtiäisestä voi tulla sisko loppu vuonna. Mutta ei, me emme tule kertomaan tuota uutista seuraavalla kerralla. En tiedä uskonko, että koskaan tulemme. Olen epätoivoinen tällä hetkellä. Nyt odottelen vaan lääkärin puhelua miten jatkon kanssa, IVFään on jonoja ja eihän nuo meillä ole tepsinyt ollenkaan. Onko järkevää ottaa takapakkia ja yrittää väliin taas inseminaatiota, hyvin hallitusti. En tiedä, mutta jotain on keksittävä ja äkkiä. Odottaminen luo tuskaa lisää!