Tuletko meille?

Maanantaina oli siis neljäs alkion siirto eli kolmas PAS (pakastealkion siirto). Odotukset eivät ole kovinkaan kovat, koska kaikki on mennyt jo niin tutulla kaavalla. Aiemmin aloitetut lääkkeet eivät tuoneet muutosta limakalvoon, sen paksuus ja rakenne ovat hyvin samat kuin aiemmin. Alkio myös yhtä hyvä kuin ennen. Ainut mikä tehtiin eritavoin oli siirtoajankohta, joka oli nyt myöhemmin kun aiemmin. Lisäksi olen aloittanut vehnänalkioöljyn ja metformiinin, mutta näillä tuskin vielä vaikutusta. Lääkäri oli sitä mieltä, että on vaan ollut huonoa tuuria ettei ole tärpännyt. Ei kai me olla koneita, mutta onhan tää jo kummallista. Varsinkin nyt kun toivon tätä niin kovasti, olisiko meidän aika saada se toivonkipinä elämään?

Mieheni oli tällä kertaa mukana siirrossa, kotimatkalla hän oli aivan ihanan hellyyttävä. Hennosti laittoi käden vatsalleni ja sanoi "ugabuga", kuulemma oli joku poppamies taikahuudaus. Minä luulin, että hellyttelynimi. Sen jälkeen olenkin pientä kutsunut ugabugaksi, vaikka emmehän me tiedä tapaammeko koskaan. Huomaa taas, että ajatukset pinkoilevat alkio Töyhtiäisen välillä. Minun todella hankala keskittyä taas mihinkään muuhun. Huomenna olisi tenttikin koulussa, mitähän höpöjä siihenkin tulen kirjoittamaan.

Tammikuun alussa tosiaan palasin kouluun. Tajusin koulun alettua taas miten tärkeä se on ollut minulle, vaikka välillä tuonutkin henkisiä haasteita. Jotenkin tuo työaika (ja joulu) oli minulle niin henkinentuska, että tää alku vuosi on tuntunut jopa pelottavan "helpolta". Töyhtiäinen on ollut paljon mielessä ja olen itkenyt ikävää, mutta se ei ole rajoittanut minun tekemisiä hetkeen. Tuntuu oudolta, koska en muista tälläistä aiemmin. Menen varoen päivä kerrallaan, se on huomattu kun vähän räpiköi pystyyn niin nopeasti sitä tipahtaakin. Mutta nyt on ainakin hetken ihan menettelevä olo ja pidän siitä kiinni niin kauan kun se kestää. Luulen, että muukin omassa elämässä tapahtuva tulee vaikuttamaan olooni. Tiedän, että jos negatiivinen tulos tulee raskaustestistä, tulee se nostamaan taas surun pintaan. Vaivun taas syvemmin suremaan kohtaloani ja ikävää, epäoikeudenmukaista elämää.

On kuitenkin vapauttavaa hengittää edes hetken omin avuin.