Raskasta joulua ja muita ajatuksia

Pieni tovi on viivähtänyt siitä kun viimeksi kirjoittelin blogiini. Viimeksi kerroinkin siitä, että peittoprojekti olisi ensimmäisen "erän" osalta valmis ja olin lähdössä lahjoittamaan niitä vastasyntyneiden teho-osastolle. Kokemus oli mieleenpainuva, samalla henkisesti niin raskas, mutta lämpöä ja rakkautta täynnä. Tuntui kun olisin astellut kotiini, oli vahva tunne, että minun kuuluisi olla siellä. Tästä oudosta tunteesta juttelin mieheni kanssa, joka oli mukana ja hän oli kokenut samoin. Tietenkin salaa mielessäni kovasti toivoin, että löytäisin Töyhtiäisen sieltä ja nyt hakisin hänet kotiin. Teki mieli rynniä siihen huoneeseen jossa olimme, ehkä löytäisin hänet sieltä. Kaksi Töyhtiäisen omahoitajaa oli tuolloin vuorossa, asia oli sovittu, jotta saisimme tavata heidätkin. Istuimme hetkeksi juttelemaan ja itkemään. Puhuttiin Töyhtiäisestä, meistä, elämästä surun kanssa ja tietenkin peittoprojektista.

Ei ehkä viisain ajatus ollut sopia tuota käyntiä joulun alle. Tiesin joulusta tulevan raskaan, mutta yllätyin kun se tuntui raskaammalle kuin edellinen joulu. Tämän olen itselleni selittänyt sillä, että silloin olin shokissa vielä. Mieli ei ole sisäistänyt oikeastaan mitään, nyt ajatukset toimivat, välillä aivan liikaakin. Meillä oli ajatus mennä mieheni vanhemmille viettämään aikuisten joulua. Mahdollisimman vähän jouluhössötystä ja ahdistavaa perhejoulua. Oikeastaan romahdus alkoi jouluaaton aamuna kun menimme haudalle viemään Töyhtiäiselle joululahjan ja kynttilöitä. Tarkoitus oli käydä samalla reissulla siskoni luona ja viedä heille lahjat, meillä kuitenkin aikataulut menivät hiukan sekaisin. Satuttiin sitten sinne juuri silloin kun joulupukki oli tulossa ja silloin tuntui, että murenen pieniksi palasiksi. Tuntui vaan liian raskaalta nähdä sitä perhejoulua, joka meilläkin kuuluisi olla.

Tässä vaiheessa tuntui jo, että miten minä selviän tästä. Jotenkin koko joulu tuntui henkiseltä turpiin otolta. Kaiken kruunasi läheisten ilmoitus, että heille tulee vauva. Olin sanonut vähän aiemmin miehelleni, että ihan varmana raskausuutisia olisi tulossa. Tämä ei ole eka kerta kun veikkaan oikein, en tiedä johtuuko se omista peloista ja siksi kuvittelen, että kaikki ovat raskaana. Kyseessä ovat sellaiset läheiset ihmiset joiden kanssa tulisi olla tekemisissä. Miten minä kestän katsoa raskausonnea tai saati sitten miten voin olla kun lapsi syntyy. Tuntuu, että olen ilonpilaaja. Tottakai minä jollain tasolla olen heidän puolesta onnellinen, mutta silti sattuu kovasti.

Joulun jälkeen sitten työt kutsuivatkin. Varastolla hommat sujuvat ja tunnen selviäväni niistä hyvin. Minulle on kuitenkin laitettu vuoroja kosmetiikkaosastolle, joka tuottaa vaikeuksia. Heti kun liike avataan ja asiakkaita alkaa tulemaan, alkaa minua myös ahdistamaan. Liian paljon muistuttaa vanhaa elämää. Ruma totuus on myös ettei minua jaksa kiinnostaa heidän ongelmat. Onneksi pääsääntöinen tehtäväni ei ole palvella asiakkaita, vaikka toki heidät on huomioitava. Pari päivää vielä, sitten se on ohi.

Menneet viikot ovat olleet siis todella raskaita. Erityisesti viime viikolla tuntui, että nyt tulee pohja vastaan. Jotenkin sieltä on taas räpiköity ylös ja sinnittelee taas menemään. Raskaalta tuntuu kuitenkin ajatella, että onko tämä aina yhtä sinnittelyä vaan.

Kommentit