Äitiys, mitä se on?
"Jälleen minä kävelen samaa tietä raskain askelin, allani kuuma asfaltti ja ympärilläni kaunis kukkameri. Voisi kuulostaa unelmalta, mutta sitä tämä ei ole. Kiviset muistomerkit huutavat ikävää ja surua. Ne heijastavat minun kuvan, äidin kyynel poskella. Ympärillä on paljon ihmisiä, mutta vain harvat tulevat lapsensa luokse. Isäsi kanssa jälleen me olemme täällä, meidän toinen koti. Katse vaeltaa todellisuuteen, siinä lukee "rakas esikoisemme". Siinä sinä olet, mutta et ole kuitenkaan. Olet läsnä siellä missä mekin, aina luonamme, ikuisesti sydämessämme. Emme tänäänkään ole siellä missä muut, missä meidän kuuluisi olla yhdessä perheenä. Olemme tässä, yhdessä ikuisesti."
Viime aikana olen paljon miettinyt omaa äitiyttäni, lähenevä äitienpäivä on terävöittänyt tätä ajatusta jopa pelottavaksi. Koen itseni 100 prosenttisesti äidiksi, mutta en osaa kuvata millainen äiti olen? Tiedän millainen äiti olisin halunnut olla Töyhtiäiselle, mutta en tiedä onko puolet tästä vain kuvitelmaa ja haavekuvaa. Ja se mitä sain ja ehdin olemaan on vain pieni osa siitä mitä haluaisin äitinä olla. Mitä olisin voinut olla.
Väistämättä ajoittain vieläkin mietin, että olenko muiden silmissä äiti? Pari päivää sitten koulussa kirjoiteltiin kauniita sanoja toisistamme, mutta ei kukaan kirjoittanut minusta esimerkiksi "hyvä äiti". Kuitenkin pari muuta äitiä sai näitä kauniita kommenteja. Sain minä ihania sekä koskettavia sanoja, en minä sillä, mutta joskus toivoisin tunnustusta myös minun äitiydestäni. Minä en vietä lapseni kanssa valvottuja öitä tai käy Töyhtiäisen kanssa tissisotaa, mutta kaikessa tässä karmeudessaan olen minäkin äiti. Nykyään en itke jokaisesta herkästä ja ahdistavasta aiheesta, olen alkanut pitämään niitä entistä enemmän sisälläni. Enkä ole ehkä ollut niin avoin tunteistani kun mitä aluksi olin, osittain en ole kokenut sille niin vahvaa tarvetta ja osittain en ole halunnut olla aina se ilonpilaaja. Mutta nyt äitienpäivän tienoilla alkaa taas kuori rakoilemaan. Varsinkin tälläisinä aikoina haluaisin olla "normaali äiti".
Viime aikana olen paljon miettinyt omaa äitiyttäni, lähenevä äitienpäivä on terävöittänyt tätä ajatusta jopa pelottavaksi. Koen itseni 100 prosenttisesti äidiksi, mutta en osaa kuvata millainen äiti olen? Tiedän millainen äiti olisin halunnut olla Töyhtiäiselle, mutta en tiedä onko puolet tästä vain kuvitelmaa ja haavekuvaa. Ja se mitä sain ja ehdin olemaan on vain pieni osa siitä mitä haluaisin äitinä olla. Mitä olisin voinut olla.
Väistämättä ajoittain vieläkin mietin, että olenko muiden silmissä äiti? Pari päivää sitten koulussa kirjoiteltiin kauniita sanoja toisistamme, mutta ei kukaan kirjoittanut minusta esimerkiksi "hyvä äiti". Kuitenkin pari muuta äitiä sai näitä kauniita kommenteja. Sain minä ihania sekä koskettavia sanoja, en minä sillä, mutta joskus toivoisin tunnustusta myös minun äitiydestäni. Minä en vietä lapseni kanssa valvottuja öitä tai käy Töyhtiäisen kanssa tissisotaa, mutta kaikessa tässä karmeudessaan olen minäkin äiti. Nykyään en itke jokaisesta herkästä ja ahdistavasta aiheesta, olen alkanut pitämään niitä entistä enemmän sisälläni. Enkä ole ehkä ollut niin avoin tunteistani kun mitä aluksi olin, osittain en ole kokenut sille niin vahvaa tarvetta ja osittain en ole halunnut olla aina se ilonpilaaja. Mutta nyt äitienpäivän tienoilla alkaa taas kuori rakoilemaan. Varsinkin tälläisinä aikoina haluaisin olla "normaali äiti".
Kommentit
Lähetä kommentti