2016

Näinhän se on, että vuosi 2016 vetelee viimeisiään. Huomenna hyvästelemme vuoden 2016 ja hyppäämme vielä tuntemattomaan vuoteen 2017. Tämä vuosi on ollut elämäni erityisin vuosi, vuoteen on tapahtunut enemmän kun koskaan olisin voinut kuvitellakaan. Vielä tammi-helmikuussa en tiennyt mihin kaikkeen minun tulisi valmistautua, mitä tuleva vuosi toisi tullessaan. Jo maaliskuussa alkoi mylleryksen tuulet, silloin tuuli oli myötätuulta. Silloin elin elämäni aallonharjoilla, siinä uskomattomassa onnessa raskaudesta. Viimeistään silloin alkoi mieleni luomaan mielikuvia tulevasta. Sitä alkoi jo päässään valmistautumaan tulevaan, valmistautumaan pienen ihmisen syntymään ja sen tuomaan muutokseen meidän perheessä. Sitä unelmoi ja loi mielikuvia tulevasta, siitä tulevasta josta olimme jo pitkään haaveilleen. 

Jo toukokuussa sitä tiputtii korkealta ja kovaa. Asiat ei mennyt niin kuin olimme suunnitelleet ja raskaus ei sujunut oppikirjan mukaan. Kesä menikin taistellessa epätietoisuutta vastaan, sitä pelkoa vastaan kun ei tiennyt mitä odottaa. Jo tämä oli oma henkinen taistelunsa, silloin en kuitenkaan tiennyt, että loppuvuonna olemme vielä suuremmassa ja elämäämme lopullisesti muuttavassa taistelussa. Loppukesästä saimme hetkeksi hengähtää, silloin minut valtasi tunne mitä minä pelkään? Äitiys olisi minulle joka tapauksessa uutta ja ihmeellistä, lapsemme olisi meille tervetullut juuri sellaisena kun hän on. Turha murehtia tulevaa, eletään hetki kerrallaan ja annetaan ajan näyttää mitä tuleva tuo. Voin kertoa, että tämän totaalisen herätyksen jälkeen oloni oli vapaa. Sain ylpeänä kantaa raskausmahaa, siellä oli meidän tärkein aarre, niin rakas jo nyt.

Tuntemattomasta syystä emme saaneet nauttia vapautuneesta ja onnellisesta loppuraskaudestakaan, viikkojen jälkeen jo meidät heitettiin uusiin tuuliin. Meidän pieni aarteemme oli syntyäkseen yli 3 kuukautta ennen laskettua aikaa. Niin sinä 2016 vuoden elokuisena päivänä sinä rakas lapsemme näit päivän valon. Samana hetkenä sinä teit meistä ylpeät ja onnelliset vanhemmat. 1,5 kuukautta saimme tutustua sinuun ja opetella vanhemmuutta. 1,5 kuukautta saimme helliä ja hoitaa sinua, saimme luoda niitä tärkeintä muistoja mitä kannamme ikuisesti. Sinä kerkesit myös opettaa äidille monta asiaa, tärkeinpänä niistä on rakkaus, sellainen rakkaus mitä ei voi tuntea kuin omaa lasta kohtaan. Sitä rakkautta ei sammuta mikään, ei koskaan. 

Syyskuun jälkeen onkin ollut yhtä myrskyä. Ensimmäisistä viikoista ei ole muistikuvaa, ne ovat menneet täysin pimennossa. Läheisten apu on ollut niissä hetkissä korvaamaton myös koskien hautajaisvalmisteluita joista oli tultava lapseni arvoiset ja kauniit. Ensimmäinen muistikuva on tapahtuneen kieltäminen, joka päivä muistan miettineeni jospa huomenna tämä painajainen on ohi ja herään todellisuuteen. Sen jälkeen olenkin kokenut niin monta tunnetta etten osaisi niitä edes luetella. Jokainen päivä on oma taistelunsa, toisinaan taistelu on pientä keppien kanssa sohimista ja toisinaan se on maailmojen sota. 

Niin elämäni onnellisin, surullisin, toiveikkain, epätoivoisin, merkittävin, erityisin ja monen muun adjektiivin saattelema vuosi 2016 on kohta päättymässä. Vuodelle 2017 minulla ei ole suuria toiveita, toivon vain itselleni kovasti voimia suruun ja jotain merkkiä mihin suuntaan minun olisi lähdettävä.