Kun kahdesta tulee yksi, yhdestä tulee kaksi ja niistä kahdesta synnyit sinä rakas lapseni.
18.3.2016 aamulla astelen labraan verikokeisiin. Tänään saisin tietää onko meidän toiveisiin vastattu, olisinko raskaana ensimmäisestä inseminaatiosta. Neulakammoiseksi olen jo konkari pistelyyn johtuen hormonipistoshoidoista. Verikoe on nopeasti ohi ja piinatunnit voivat alkaa. Aamulla otettu näyte kertoisi jo iltapäivällä tuloksen. Lähden näytteenotosta jännittynein mielin, en jaksaisi odottaa tuntien kulumista ja käskenkin mielessäni niiden kulua nopeasti.
Kotiin tultaessa yritän keksiä paljon puuhastelua, jotta aika kuluisi nopeasti. Olen menossa iltavuoroon joten sitä myöten saan jotain puuhaa valmistautuessani siihen. En muista tarkalleen paljonko kello on, mutta yli puolen päivän kun näppäilen labran numeron. Voin edelleen tuntea tuon jännityksen tunteen, tuuttauksien jälkeen naisääni vastaa. Kysyn asiani koskien aamuista verikoetta. Naisääni vastaa "HCG näyttäisi olevan yli 70, tämä on positiivinen ja uutta testiä ei tarvita HCG arvon ollessa näin korkea". Meinaan lentää persiilleni, kirjaimellisesti persiilleni, sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Eipä labran nainen tiennyt miten suuren ilouutisen hän tulisi kertomaan. Jankkaa naiselle "Ihanko oikeasti, ei voi olla totta. Hyvänen aika minun pitää istua. Oletko varma? Ihanko oikeasti." Ravaan talomme yläkerrassa edestakaisin, kyyneleet valuvat silmistäni, ne ovat onnenkyyneleet. Naisääni jatkaa "Joo kyllä tämä positiivinen on". Minä vastaan "Herranen aika minun pitää istua". Soperran varmaan jotain epämääräistä vielä ja kiittelen häntä kovasti. Puhelun päätyttyä jatkan samaa ravaamista, ihanko oikeasti minä olen raskaana? Ihanko oikeasti meille tulee vauva? Olen shokissa, olen niin onnellisessa shokissa etten sanoin osaa sitä kuvata. Pieni ajatuksen häivähdys käypi mielessäni, että josko hän katsoikin jonkun toisen tuloksia tai sattui lukemaan tulokseni väärin. Epäuskoisen uskoisena uskon kuitenkin. Tekisi mieli huutaa koko maailmalle "Meille tulee vauva!".
Mieheni on siihen kellon lyömään töissä kun saan kuulla ilouutisen ja samana iltana hänellä on tyhyilta. Olen sanonut hänelle jo aiemmin etten kerro tuloksia soittamalla tai viestillä vaan haluan kertoa kasvotusten, oli uutinen mikä tahansa. Sekavassa mielentilassa minä menen töihin, naurattaa, hymyilyttää ja olen oikeasta varmaan pöllähtänyt näky. Pian töihin tulon jälkeen näppäilen kuitenkin mieheni numeron puhelimeeni. Aluksi hän ei vastaa ja soitamme ristiinrastiin muutaman kerran. Kun lopulta saan hänet kiinni aloitan puhelun "Olethan jossain rauhallisessa paikkaa ja istu alas" Taisi mieheni tässä kohtaa jo arvata uutisen. Lopulta saan sanotuksi "Olen raskaana". Olisin halunnut olla näkemässä mieheni ilmeen, tunnen niin suurta iloa kun saan välittää odotetun ilouutisen myös miehelleni. Nyt hänkin pääsee tähän onnelisen shokin tilaan.
Varovasti kerromme muutamalle läheiselle heti, pakko saada edes jollekkin huutaa tämä onni ulos. Päätämme kuitenkin ettemme ihan kaikille vielä huutele pitäen mielessä ensimmäisen kolmanneksen riskirajan. Lähipäivien aikana teen vielä kaksi raskaustestiä, ihan varuilta. Testeihin piirtyy kaksi viivaa, mutta heti tarraudun siihen kun toinen viiva on haaleampi. Lapsettomuushoitojen myötä saamme varhaisultra ajan, vielä jokunen viikko niin voidaan omin silmin todeta onko siellä pienen elämän alku.
Viikot kuluvat odottaen ja vihdoin on se päivä kun pienikin epävarmuus otetaan meiltä pois. Samaisessa ultrassa todettaisiin myös onko matkalaisia yksi vai kaksi. Niin ruutuun pamahtaa kuva jossa kelluu yksi katkaravun näköinen matkalainen, pieni sydän pauhaa tiheään tahtiin. Nyt se on totta, virallisesti totta. Voiko ihminen olla niin onnellinen, sanoin kuvaamattoman onnellinen. Vielä olemme varovaisia kertomasta uutista muille, keskenmenon riski on vielä sen verran korkea.
Lähempänä ensimmäisen kolmanneksen loppua kerromme joillekkin läheisille. Niskaturvotusultra on jo ihan ovella, mikä voisi mennä enää pieleen? Olen kertonut läheiselle ystävälle raskaudesta, onnesta soikeina hän kertoo olevansa myös raskaana, laskettuajoilla olisi vain noin viikko eroa. Ihanaa, voisimme yhdessä jakaa raskaustuntoja ja vauva-arkea. Samaisen ystävän kanssa käyn keskutelun jos niskaturvotusultrassa ja verikokeissa todettaisiin jotain häikkää ja olisi riski sikiöpoikkeavuuteen, mitä tekisimme? Molemmat päädymme lopputulokseen ettei siihen yksi selitteistä vastausta ole ja vaikea olisi arvioida mitä siinä tilanteessa tekisi. Niin ja eihän nyt omalle kohdalle näin kävisi, sehän oli vain jos keskustelu.
Astelemme hoitajan saattelemana niskaturvotusultraan. Olemme tulleet katsomaan meidän ikiomaa rakasta ensimmäistä kertaa siten, että ruudulle piirtyisi pienen ihmisen alku eikä katkarapu. Jännitti ihan suunnattomasti, mutta silleen ihanalla tavalla. Mulla on tuo käynti vähän sumeana mielessä, en muista missä kohtaa hoitaja huomaa ettei kaikki ole niin kuin pitäisi. Muistan hänen käskeneen jostain syystä minun käymään kesken ultran vessassa. En muista johtuiko tämä siitä ettei hän saanut kuvaa näkyviin vai siitä ettei hän uskonut mitä kuvassa näkyi. Jossain vaiheessa hän toteaa niskaturvotuksen olevan voimakas, noin 6mm, tiedän, että rajana pidetään 3mm. Lääkäri tulee varmistamaan asian ja toteaa saman. Olemme mieheni kanssa lyötyjä, mitä tämä nyt tarkoittaa? Tiedän, että verikoe ja niskaturvotus arvoista tehdään riskisuhdanteita mm. Downin syndroomaa koskien. Mutta mitä tämä nyt meidän kohdalla tarkoittaa? Hoitajan viimeiset sanat ovat karut ja kylmät "Parempi onni ensi kerralla". Meidät on juuri revitty taivaasta helvettiin, nyt olemme shokissa, mutta nyt se on pelon saattelema shokki. Oliko tämä nyt oikeasti sitten tässä? Ei mitään toivoa?
Hoitaja on sanonut ultrassa, että ottavat Kysistä yhteyttä jatkotutkimuksiin. Seuraavana päivänä puhelin soikin Kysiltä, aika olisi varattu seuraavalle viikolle. Pian soiton jälkeen koen kuitenkin ajan olevan aivan liian kaukana, pitäisi kantaa tätä pelkoa ja epätietoisuutta sinne asti. Minun mielenterveys ei kestäisi sitä. Otan yhteyttä Kysiin ja suorastaan anelen antamaan aikaisempaa aikaa. Hoitaja lupaa selvittää asiaa ja olla yhteydessä. Ei mene montaa tuntia kun hän soittaa uuden aikaisemman ajan järjestyneen.
Niin me taas astelemme samoilla käytävillä joissa olen puolitoista vuotta astellut lapsettomuushoitojen myötä. Nyt tulemme kuulemaan jotain ihan muuta, onko meillä toivoa, onko meidän lapsellamme toivoa? Ultran tekevä lääkäri toteaa saman, voimakas niskaturvotus. Lisäksi hän kertoo, että lapsellamme on niskanalueella kystinen hygrooma. joka voi liittyä moniin synnynnäisiin syndroomiin. Tässä kohtaa lääkäri ei voi todeta ultran perusteella muuta, raskauden ollessa näin alkuvaiheessa. Tarkoitus olisi ottaa sillä kertaa myös istukkanäyte, mutta istukan sijainti estää näytteenoton. Näytteestä olisi tarkoitus tutkia yleisimmät kromosompoikkeavuudet ja tehdä myös laajempi molekyylikaryotyypitys. Koska istukkanäyte ei ollut mahdollinen, meidän tulisi odottaa enemmän raskausviikkoja jolloin lapsivedestä saataisiin sama näyte otettua. Uusi aika varataan raskausviikolle 16.
Se epätietoisuus ja pelko olivat pahimmat, kukaan ei osannut sanoa mikä lapsellamme on. Kukaan ei osannut valmistaa meitä tulevaan, oliko tilanne oikeasti toivoton? Olisiko ainut loppu tässä raskaudessa keskenmeno tai raskauden keskeytys vakavan sikiöpoikkeavuuden takia? Jos lapsellamme on toivoa niin mikä hänen terveydentilansa olisi? Niin monta kysymystä ilmassa, epätietoisuutta, se raskausajan pahin vihollinen. Niin me aloitimme odottamaan viikkojen täyttymistä, toivoen ja peläten.
Kotiin tultaessa yritän keksiä paljon puuhastelua, jotta aika kuluisi nopeasti. Olen menossa iltavuoroon joten sitä myöten saan jotain puuhaa valmistautuessani siihen. En muista tarkalleen paljonko kello on, mutta yli puolen päivän kun näppäilen labran numeron. Voin edelleen tuntea tuon jännityksen tunteen, tuuttauksien jälkeen naisääni vastaa. Kysyn asiani koskien aamuista verikoetta. Naisääni vastaa "HCG näyttäisi olevan yli 70, tämä on positiivinen ja uutta testiä ei tarvita HCG arvon ollessa näin korkea". Meinaan lentää persiilleni, kirjaimellisesti persiilleni, sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Eipä labran nainen tiennyt miten suuren ilouutisen hän tulisi kertomaan. Jankkaa naiselle "Ihanko oikeasti, ei voi olla totta. Hyvänen aika minun pitää istua. Oletko varma? Ihanko oikeasti." Ravaan talomme yläkerrassa edestakaisin, kyyneleet valuvat silmistäni, ne ovat onnenkyyneleet. Naisääni jatkaa "Joo kyllä tämä positiivinen on". Minä vastaan "Herranen aika minun pitää istua". Soperran varmaan jotain epämääräistä vielä ja kiittelen häntä kovasti. Puhelun päätyttyä jatkan samaa ravaamista, ihanko oikeasti minä olen raskaana? Ihanko oikeasti meille tulee vauva? Olen shokissa, olen niin onnellisessa shokissa etten sanoin osaa sitä kuvata. Pieni ajatuksen häivähdys käypi mielessäni, että josko hän katsoikin jonkun toisen tuloksia tai sattui lukemaan tulokseni väärin. Epäuskoisen uskoisena uskon kuitenkin. Tekisi mieli huutaa koko maailmalle "Meille tulee vauva!".
Mieheni on siihen kellon lyömään töissä kun saan kuulla ilouutisen ja samana iltana hänellä on tyhyilta. Olen sanonut hänelle jo aiemmin etten kerro tuloksia soittamalla tai viestillä vaan haluan kertoa kasvotusten, oli uutinen mikä tahansa. Sekavassa mielentilassa minä menen töihin, naurattaa, hymyilyttää ja olen oikeasta varmaan pöllähtänyt näky. Pian töihin tulon jälkeen näppäilen kuitenkin mieheni numeron puhelimeeni. Aluksi hän ei vastaa ja soitamme ristiinrastiin muutaman kerran. Kun lopulta saan hänet kiinni aloitan puhelun "Olethan jossain rauhallisessa paikkaa ja istu alas" Taisi mieheni tässä kohtaa jo arvata uutisen. Lopulta saan sanotuksi "Olen raskaana". Olisin halunnut olla näkemässä mieheni ilmeen, tunnen niin suurta iloa kun saan välittää odotetun ilouutisen myös miehelleni. Nyt hänkin pääsee tähän onnelisen shokin tilaan.
Varovasti kerromme muutamalle läheiselle heti, pakko saada edes jollekkin huutaa tämä onni ulos. Päätämme kuitenkin ettemme ihan kaikille vielä huutele pitäen mielessä ensimmäisen kolmanneksen riskirajan. Lähipäivien aikana teen vielä kaksi raskaustestiä, ihan varuilta. Testeihin piirtyy kaksi viivaa, mutta heti tarraudun siihen kun toinen viiva on haaleampi. Lapsettomuushoitojen myötä saamme varhaisultra ajan, vielä jokunen viikko niin voidaan omin silmin todeta onko siellä pienen elämän alku.
Viikot kuluvat odottaen ja vihdoin on se päivä kun pienikin epävarmuus otetaan meiltä pois. Samaisessa ultrassa todettaisiin myös onko matkalaisia yksi vai kaksi. Niin ruutuun pamahtaa kuva jossa kelluu yksi katkaravun näköinen matkalainen, pieni sydän pauhaa tiheään tahtiin. Nyt se on totta, virallisesti totta. Voiko ihminen olla niin onnellinen, sanoin kuvaamattoman onnellinen. Vielä olemme varovaisia kertomasta uutista muille, keskenmenon riski on vielä sen verran korkea.
Lähempänä ensimmäisen kolmanneksen loppua kerromme joillekkin läheisille. Niskaturvotusultra on jo ihan ovella, mikä voisi mennä enää pieleen? Olen kertonut läheiselle ystävälle raskaudesta, onnesta soikeina hän kertoo olevansa myös raskaana, laskettuajoilla olisi vain noin viikko eroa. Ihanaa, voisimme yhdessä jakaa raskaustuntoja ja vauva-arkea. Samaisen ystävän kanssa käyn keskutelun jos niskaturvotusultrassa ja verikokeissa todettaisiin jotain häikkää ja olisi riski sikiöpoikkeavuuteen, mitä tekisimme? Molemmat päädymme lopputulokseen ettei siihen yksi selitteistä vastausta ole ja vaikea olisi arvioida mitä siinä tilanteessa tekisi. Niin ja eihän nyt omalle kohdalle näin kävisi, sehän oli vain jos keskustelu.
Astelemme hoitajan saattelemana niskaturvotusultraan. Olemme tulleet katsomaan meidän ikiomaa rakasta ensimmäistä kertaa siten, että ruudulle piirtyisi pienen ihmisen alku eikä katkarapu. Jännitti ihan suunnattomasti, mutta silleen ihanalla tavalla. Mulla on tuo käynti vähän sumeana mielessä, en muista missä kohtaa hoitaja huomaa ettei kaikki ole niin kuin pitäisi. Muistan hänen käskeneen jostain syystä minun käymään kesken ultran vessassa. En muista johtuiko tämä siitä ettei hän saanut kuvaa näkyviin vai siitä ettei hän uskonut mitä kuvassa näkyi. Jossain vaiheessa hän toteaa niskaturvotuksen olevan voimakas, noin 6mm, tiedän, että rajana pidetään 3mm. Lääkäri tulee varmistamaan asian ja toteaa saman. Olemme mieheni kanssa lyötyjä, mitä tämä nyt tarkoittaa? Tiedän, että verikoe ja niskaturvotus arvoista tehdään riskisuhdanteita mm. Downin syndroomaa koskien. Mutta mitä tämä nyt meidän kohdalla tarkoittaa? Hoitajan viimeiset sanat ovat karut ja kylmät "Parempi onni ensi kerralla". Meidät on juuri revitty taivaasta helvettiin, nyt olemme shokissa, mutta nyt se on pelon saattelema shokki. Oliko tämä nyt oikeasti sitten tässä? Ei mitään toivoa?
Hoitaja on sanonut ultrassa, että ottavat Kysistä yhteyttä jatkotutkimuksiin. Seuraavana päivänä puhelin soikin Kysiltä, aika olisi varattu seuraavalle viikolle. Pian soiton jälkeen koen kuitenkin ajan olevan aivan liian kaukana, pitäisi kantaa tätä pelkoa ja epätietoisuutta sinne asti. Minun mielenterveys ei kestäisi sitä. Otan yhteyttä Kysiin ja suorastaan anelen antamaan aikaisempaa aikaa. Hoitaja lupaa selvittää asiaa ja olla yhteydessä. Ei mene montaa tuntia kun hän soittaa uuden aikaisemman ajan järjestyneen.
Niin me taas astelemme samoilla käytävillä joissa olen puolitoista vuotta astellut lapsettomuushoitojen myötä. Nyt tulemme kuulemaan jotain ihan muuta, onko meillä toivoa, onko meidän lapsellamme toivoa? Ultran tekevä lääkäri toteaa saman, voimakas niskaturvotus. Lisäksi hän kertoo, että lapsellamme on niskanalueella kystinen hygrooma. joka voi liittyä moniin synnynnäisiin syndroomiin. Tässä kohtaa lääkäri ei voi todeta ultran perusteella muuta, raskauden ollessa näin alkuvaiheessa. Tarkoitus olisi ottaa sillä kertaa myös istukkanäyte, mutta istukan sijainti estää näytteenoton. Näytteestä olisi tarkoitus tutkia yleisimmät kromosompoikkeavuudet ja tehdä myös laajempi molekyylikaryotyypitys. Koska istukkanäyte ei ollut mahdollinen, meidän tulisi odottaa enemmän raskausviikkoja jolloin lapsivedestä saataisiin sama näyte otettua. Uusi aika varataan raskausviikolle 16.
Se epätietoisuus ja pelko olivat pahimmat, kukaan ei osannut sanoa mikä lapsellamme on. Kukaan ei osannut valmistaa meitä tulevaan, oliko tilanne oikeasti toivoton? Olisiko ainut loppu tässä raskaudessa keskenmeno tai raskauden keskeytys vakavan sikiöpoikkeavuuden takia? Jos lapsellamme on toivoa niin mikä hänen terveydentilansa olisi? Niin monta kysymystä ilmassa, epätietoisuutta, se raskausajan pahin vihollinen. Niin me aloitimme odottamaan viikkojen täyttymistä, toivoen ja peläten.
Kommentit
Lähetä kommentti