Ahdistus

Minun on ollut todella vaikea saada itseni tekemään yhtään mitään, saati sitten mikään tuottaisi todellista mielihyvää. Kotona pystyn kyllä toimimaan suhteellisen normaalisti, täällä saan tehdä asiat omatahtisesti. Koen myös kotona olevani turvassa, jos paha tunnevyöry iskee, täällä sitä ei tarvitse selitellä kenellekkään tai miettiä mitä muut siitä ajattelee. Jos teen tai yritän tehdä jotain, huomaan monesti vain miettiväni etten haluaisi tehdä tätä. Minun kuuluisi elää ihan toisenlaista elämää, sitä vauvantuoksuista elämää. En ole palannut vielä töihin, nyt ainakin tammikuun loppuun asti olen poissa. Teen asiakaspalvelutyötä ja tosiaan eihän se asiakas ymmärrä tai tiedä miten vaikeassa elämäntilanteessa olen. Eniten töihin paluussani siis kiikastaa se ettei minulla ole voimia esittää iloista ja en pysty kontroloimaan tunnetilojani. Pelkään siis sellaisia tilanteita, tässä tapauksessa asiakastilanteita, jossa tunteet ottavat vallan ja itku vain rypsähtää päälle. Tuntuu, että tämä päivästä toiseen vaan eläminen menee työstä niin mistä minä ammentaisin voimia vielä tuohon kaikkeen.

Surun myötä olen alkanut kärsimään myös jonkinlaisesta ahdistuneisuushäiriöstä. Ahdistuneisuus kohdistuu yleisiispaikkoihin, varsinkin sellaisiin paikkoihin missä on paljon ihmisiä. Mielelläni en siis liiku yleisillä paikoilla, ehkä siinäkin on vain se, että pelkään menettäväni kontrollin omiin tunteisiin. Lisäksi välillä ärsyttää kun ihmiset elää "normaalia elämää", tekisi mieli vain huutaa että; "Ettekö te tajua, minun lapseni on vasta kuollut ja te vaan täällä höyhötätte jostain joulusta, joka tulee ilmankin tuota älytöntä poukkoilua ja höyhötystä." Viime sunnuntaina oikeastaan ensimmäistä kertaa kävin kunnolla ihmisten ilmoilla, käytiin mieheni kanssa elokuvissa. Kovasti minua jännitti ja vähän ahdistikin mitähän siitä tulee. Leffasaliin tultaessa ajattelin jo, että no eihän tämä nyt niin paha ollutkaan, kohta alkaa elokuva ja mitä täällä pimeässä nyt enää niin ahdistavaa olisi. Mainokset alkoivat pyörimään ruudulla, mainosten joukossa oli sitten myös Lastenklinikoiden kummien mainos. Tämä mainos osuikin sitten herkkään kohtaan, mainoksessa mies lähestyi keskoskaappia josta hän nosti syliinsä pienen vauvan. Siinä vaiheessa menetin kontrollini ja aloin itkemään. Onneksi mieheni on niin ihana, hän piti kädestäni kiinni ja silitti kättäni. Jäin kuitenkin katsomaan elokuvan, vaikka keskittyminen olikin vaikeaa. Mutta mä selvisin siitä!

Viime päivät ovat olleet erityisen raskaita ja mustia, ikävä on tuntunut hyvin repivältä. Tämä pää oikeasti tekee tepposia, välillä mietin että milloinkas on se hetki tulevassa, että saan taas lapseni syliin. Vaikka sen loppullisuuden on alkanut käsittämään, sitä silti mieli taistelee vastaan. Sitä yrittää epätoivoisesti hakea jotain kiintopistettä tulevassa, mutta kun sellaista on hankala hahmottaa niin päähäni hetkellisesti piirtyy tälläisiä ajatuksia. Ehkäpä näiden muistien päivien jälkeen tulee taas harmaita päiviä, päiviä jolloin askeleet ei tuntuisi ihan näin raskailta.