Leijonaemo

Lapseni syntymä, elämä ja kuolema määrittää hyvin pitkälti sen kuka nyt olen, sen keneksi muovaudun ajan mittaan. Olen ehdottomasti leijonaemo, joka tekisi lapsensa puolesta ihan mitä vain. Taistelisin viimeiseen pisaraan saakka, pelastaisin sinut palavasta talosta ja tosi asiahan on se, että vaihtaisin lapseni kanssa paikkaa ihan milloin vain. Olen myös herkkä leijonaemo joka hellii, hoivaa ja lohduttaa. Nyt olen hukassa näiden tunteiden kanssa, koen niin vahvan äidin identiteetin. Olen niin vahvasti äiti sinulle lapseni, mutta enää en voi antaa tätä kaikkea sinulle. Sinun syntymä pisti arvojärjestyksen uusiksi, sinä keikuit ansaitulla ykkössijalla. Itsekkyys oli polkaistava pohjalle, sinä ansaitsit kaiken mitä pystyin antamaan sinulle. Niin kuin leijonaemo pentujaan, niin minä sinua vaan.

On aika ennen ja jälkeen lapseni kuoleman. Myös minussa on aika ennen ja jälkeen, olen varjo entisestä, olen haalistunut ja raihnainen. Olen kuolleen lapsen äiti, olenko edes äiti tuntemattomille, olemme perhe josta aina puuttuu esikoinen. Suru on muovannut siitä puheliaasta hymysuusta vaitonaisen mutrusuun. Lasittunein silmin katson maailmaa, maailma pyörii kokoajan ja minä olen pysähtynyt. Voimavarani ovat vähissä, olen heiveröinen puu joka kaatuu yhdestä tuulahduksesta. Hymyssäni piilee haikeus, nauruni on epämääräistä hörähtelyä. Minun pitäisi yrittää koota itseni uudelleen, pienistä palasista itseni rakentaa. Minun on turha tavoitella entistä, ehkä joskus palapeli on kokonainen, mutta ei koskaan samanlainen kun mitä oli. Voimavaroistani ehdottomasti tärkeimmät ovat minun mieheni ja muut läheiset. Ilman heitä en jaksaisi enää kamppailla, he ovat tämän heiveröisen puun juuret. Myös kirjoittaminen antaa minulle voimia niihin vaikeimpiinkin hetkiin, pystyn kirjoittaessa jäsentämään ajatuksiani. Ennen iloa ja kiinnostusta tuovat asiat ja hömpötykset tuntuvat nykyään aika merkityksettömiltä, ehkä en ole niille vielä valmis. Sitä on vielä ainakin siinä pisteessä, että on elämässä suurempiakin asioita. 

Sitä käsittänyt myös miten ihminen on loppupeleissä hyvin avuton, on joutunut huomaamaan ettei moniasia ole minun käsissäni. En myöskään pidä elämää enää itsestään selvänä, hieman jopa pelkään tulevaa. Elämä on lopulta aika sattumanvaraista eikä huonojen ja surullisten asioiden osumisella ole kiintiörajaa. Minulla on myös muuttunut kuva muihin ihmisiin. Haluaisin heidät lähelläni, haluaisin puhua paljon, mutta sitten en vain pystykään. En löydä sanoja, vaikka minulla olisi paljon sanottavaa. Tahtoisin olla kiinnostuneempi muiden asioista, mutta tällä hetkellä kaikki energia menee oman elämäni suurimman asian hallintaan. Ehkä joskus pystyn taas olemaan vastaanottavaisempi ja antamaan itsestäni enemmän myös muille. Minulle on kyllä vahva tunne siitä, että haluaisin vaikuttaa. Tehdä jotain suurta, jotain joka toisi lohtua ja iloa vaikeassa elämän tilanteessa oleville. En tiedä mitä tämä olisi eikä vielä voimani siihen riitä, mutta ehkä joskus muovaudun siihen.

Luin eräältä sururyhmän sivulta erään perheen tarinan lapsen menetyksestä, he asuvat ulkomailla ja elävät hyvin erilaisessa kulttuurissa. Hän korosti tekstissään sitä miten lapsen kuolemaa surraan, mutta se on erilailla hyväksytty kun esimerkiksi täällä. Hän kertoo myös miten eritavoin perhe ja suku ovat mukana vainajan laitossa ja surussa. Yhteisöllisyys kuulostaa mielestäni ihanalta, Suomessa hyvin pitkälti kaikki asiat ovat yksityisiä ja nimenomaan elämän varjopuolia ei voida näyttää muille. Annetaan kuva, että elämä on yhtä iloa ja riemua. Tätä varmasti on lisännyt sosiaalisenmedian tuoma paine. Surullisia uutisia ei haluta lukea, myöskin keskosuudesta tuodaan esille ainoastaan upeita selviytymistarinoita ja korostetaan korkeatasoista hoitoa. Mutta kaikki keskoset eivät selviä, se on tosiasia. Voiko sitten kulttuurilla ja uskonnolla olla merkitys siihen miten kuolema kohdataan ja hyväksytään? En usko siihen, että se kovin paljon voi määrittää surevan ihmisen tuntemuksia, sureva on kuitenkin aina kokenut suuren menetyksen. Jokainen ihminen jokatapauksessa kokee, tuntee ja käsittelee surua eritavoin kulttuurista riippumatta. Toki varmasti se mitä kulttuurissa ja uskossa nähdään kuoleman jälkeen tapahtuvan vaikuttaa omalta osaltaan surevaan ihmiseen. Koen, että suru on yksilöllistä ja myöskin yksinäistä kantaa. Minä suren minuna itsenäni, lapseni äitinä, ehkä ympäristöni vaikuttaa enemmän siihen kuka minä jo olin eikä niinkään siihen miten suren.