Siinä nukkuessani uni muutti vain muotoaan
Tänään tulee puoli vuotta kun ajanlasku alkoi alusta, kun elämäni musertui ympäriltäni pieniksi palasiksi. Tänään sinä lähdit, aika ajoin vieläkään en jaksaisi sitä uskoa, vihaan tätä lopullisuutta. Olin ja olen edelleen avuton, epäonnistunut, miksi ei tämä suunnaton äidin rakkauskaan voinut sinua pelastaa. Puoli vuotta sitten eilen sinulle tehtiin toinen ja viimeinen leikkaus. Tuskaiset olivat tunnit odottaa tuomiota, sekunnit matelivat hitaasti. Kävin jopa kurkkimassa välillä, jotta saisin jotain väliaikatietoa sinusta ja sinun voinnistasi. Kun tuskaisen hitaat sekunnit, minuutit ja tunnit olivat ohi pääsimme sinua katsomaan. Äidin ja isän pieni taistelija, väsynyt ja hauras. Sinä oli lääkkeistä tokkurassa, mutta varoen availit silmiä. Kenties sinä kuulit äidin ja isän tulleen vierellesi. Halusit kurkkia meitä, vaikka olit hyvin väsynyt ja voimaton. Luulin todella silloin, että se on hyvä merkki. Sinä jaksat taistella, sinä jaksat reagoida äidin ja isän ääneen. Niinhän sinä jaksoitkin ja taistelija sinä olet ollut jo siitä hetkestä lähtien kun minun mahassani aloit kasvamaan ja kehittymään. Enää taistelu ei vain tulisi riittämään..
Illan aikana kirurgi kertoi meille leikkauksesta, hän oli joutunut poistamaan suolesta paljon ja ei ollut ihan varma edes mitä oli joutunut poistamaan. Suolen tilanne oli yksinkertaisesti niin paha, että siitä ei saanut enää osittain selvää mitä se oli. Lisäksi hän kertoi, että virtsarakon seinämä oli kuoliossa ja se olisi kursittu kiinni nyt. Näin tavallisen ihmisen korvaan tilanne kuulostaa erittäin pahalta, mutta ei toivottamalta. Leikkaus oli suoritettu loppuun asti ja sinun eteesi oli tehty paljon, pakkohan silloin toivoakin olla vielä. Vakava, mutta ei toivoton. Illan aikana isäsi kyseli lääkäriltä mitä merkkejä sinussa pitäisi tapahtua jotta voisimme olettaa sinun lähtevän paranemaan. Tähän emme saaneet kuin ympäripyöreitä vastauksia. Seuraavan yön minä valvoin ja horrostelin sinun vierelläsi, äidin kultaakin kalliimman aarteen. Silloin en tiennyt, että seuraavana aamuna kuulisin maailman musertavimmat uutiset.
Puoli vuotta sitten tänä aamuna ruma ja lopullinen todellisuus tuli meidänkin tietoon. Saimme kuulla ne sanat mitä kukaan vanhempi ei koskaan haluaisi kuulla, ne sanat jotka tulisivat muuttamaan koko meidän loppuelämän. Mitään ei olisi enää tehtävissä, tehohoidon jatkaminen olisi meidän pienen tytön kärsimysten jatkamista. Minä tipuin korkealta ja kovaa, niin kovaa etten pysty sanoin sitä edes kuvaamaan. Oliko tämä tässä? Ei tämä voi olla tässä, ei kaiken tämän jälkeen? Pelastakaa tyttöni, pelastakaa minut. En halua sinun missään nimessä kärsivän, mutta en voi luopua sinusta. Vastahan me sinut saatiin, kaiken epätietoisuuden ja pelon jälkeen siinä sinä olit. Äidin ja isän oma pieni prinsessa, niin kaunis ja täydellinen. Antakaa meille aikaa, antakaa meidän tutustua lisää toisiimme ja antakaa meidän elää sitä elämää josta me haaveilimme sinun kanssasi. Ei auttanut meidän avunhuudot, ei mikään maailman ihme, totuus oli niin julma ja elämä oli päättänyt toisin. Ei enää kärsimystä sinulle, rakas lapseni sinun ei tarvitse enää jaksaa taistella. Äidin ja isän tuomio on nyt kärsiä koko loppuelämä ilman sinua. En tiennyt silloin enkä tiedä edelleenkään miten tästä selviää, hulluus on kolkutellut ovella monta kertaa. Ikävä ja tuska painanut koko olemuksen maahan, koko elämä ja minä siinä mukana murskautunut palasiksi. Iso osa minusta kuoli siinä samassa hetkessä.
Puoli vuotta sitten päivän kääntyessä iltapäivään sain sinut viimeisen kerran syliini, kuinka lujasti minä halusin sinusta kiinni pitää. En halunnut sinusta irti päästää, en halunnut sinusta luopua ja samalla se suunnaton avuttomuus etten voi pelastaa sinua. Tuuditan sinua, paniikki valtaa jokaisen soluni, perukaa tämä kaikki. Etsikää se ihmepelastaja, ei en minä halua sinusta luopua. En koskaan! Viime päivät olen tuntenut todella voimakkaasti kaikki viimeiset hetket ja päivät sinun kanssasi, kirjoittaessa tätä minut valtaa se sama epätoivo ja avuttomuus. Jopa fyysisesti minuun sattuu nyt niin kuin silloinkin. Päässäni pyörii ne sanat mitä toistamiseen sinulle sanoin "Ei mitään hätää, äiti ja isä tässä. Äiti ja isä rakastaa sinua aina" Aika on kadonnut, kaikki on kadonnut, olen kadottanut itseni. Siinä hetkessä on kaikki ja ei mitään. Siinä hetkessä, siinä viimeisessä yhteisessä hetkessä olemme me yhdessä viimeistä kertaa. Olemme kokonainen, olemme se perhe joka meidän kuuluisi olla. Silti olemme siinä aina ja emme enää koskaan. Ajanlasku alkaa alusta, kuiskaan sinulle "Äiti ja isä rakastaa sinua aina".
Illan aikana kirurgi kertoi meille leikkauksesta, hän oli joutunut poistamaan suolesta paljon ja ei ollut ihan varma edes mitä oli joutunut poistamaan. Suolen tilanne oli yksinkertaisesti niin paha, että siitä ei saanut enää osittain selvää mitä se oli. Lisäksi hän kertoi, että virtsarakon seinämä oli kuoliossa ja se olisi kursittu kiinni nyt. Näin tavallisen ihmisen korvaan tilanne kuulostaa erittäin pahalta, mutta ei toivottamalta. Leikkaus oli suoritettu loppuun asti ja sinun eteesi oli tehty paljon, pakkohan silloin toivoakin olla vielä. Vakava, mutta ei toivoton. Illan aikana isäsi kyseli lääkäriltä mitä merkkejä sinussa pitäisi tapahtua jotta voisimme olettaa sinun lähtevän paranemaan. Tähän emme saaneet kuin ympäripyöreitä vastauksia. Seuraavan yön minä valvoin ja horrostelin sinun vierelläsi, äidin kultaakin kalliimman aarteen. Silloin en tiennyt, että seuraavana aamuna kuulisin maailman musertavimmat uutiset.
Puoli vuotta sitten tänä aamuna ruma ja lopullinen todellisuus tuli meidänkin tietoon. Saimme kuulla ne sanat mitä kukaan vanhempi ei koskaan haluaisi kuulla, ne sanat jotka tulisivat muuttamaan koko meidän loppuelämän. Mitään ei olisi enää tehtävissä, tehohoidon jatkaminen olisi meidän pienen tytön kärsimysten jatkamista. Minä tipuin korkealta ja kovaa, niin kovaa etten pysty sanoin sitä edes kuvaamaan. Oliko tämä tässä? Ei tämä voi olla tässä, ei kaiken tämän jälkeen? Pelastakaa tyttöni, pelastakaa minut. En halua sinun missään nimessä kärsivän, mutta en voi luopua sinusta. Vastahan me sinut saatiin, kaiken epätietoisuuden ja pelon jälkeen siinä sinä olit. Äidin ja isän oma pieni prinsessa, niin kaunis ja täydellinen. Antakaa meille aikaa, antakaa meidän tutustua lisää toisiimme ja antakaa meidän elää sitä elämää josta me haaveilimme sinun kanssasi. Ei auttanut meidän avunhuudot, ei mikään maailman ihme, totuus oli niin julma ja elämä oli päättänyt toisin. Ei enää kärsimystä sinulle, rakas lapseni sinun ei tarvitse enää jaksaa taistella. Äidin ja isän tuomio on nyt kärsiä koko loppuelämä ilman sinua. En tiennyt silloin enkä tiedä edelleenkään miten tästä selviää, hulluus on kolkutellut ovella monta kertaa. Ikävä ja tuska painanut koko olemuksen maahan, koko elämä ja minä siinä mukana murskautunut palasiksi. Iso osa minusta kuoli siinä samassa hetkessä.
Puoli vuotta sitten päivän kääntyessä iltapäivään sain sinut viimeisen kerran syliini, kuinka lujasti minä halusin sinusta kiinni pitää. En halunnut sinusta irti päästää, en halunnut sinusta luopua ja samalla se suunnaton avuttomuus etten voi pelastaa sinua. Tuuditan sinua, paniikki valtaa jokaisen soluni, perukaa tämä kaikki. Etsikää se ihmepelastaja, ei en minä halua sinusta luopua. En koskaan! Viime päivät olen tuntenut todella voimakkaasti kaikki viimeiset hetket ja päivät sinun kanssasi, kirjoittaessa tätä minut valtaa se sama epätoivo ja avuttomuus. Jopa fyysisesti minuun sattuu nyt niin kuin silloinkin. Päässäni pyörii ne sanat mitä toistamiseen sinulle sanoin "Ei mitään hätää, äiti ja isä tässä. Äiti ja isä rakastaa sinua aina" Aika on kadonnut, kaikki on kadonnut, olen kadottanut itseni. Siinä hetkessä on kaikki ja ei mitään. Siinä hetkessä, siinä viimeisessä yhteisessä hetkessä olemme me yhdessä viimeistä kertaa. Olemme kokonainen, olemme se perhe joka meidän kuuluisi olla. Silti olemme siinä aina ja emme enää koskaan. Ajanlasku alkaa alusta, kuiskaan sinulle "Äiti ja isä rakastaa sinua aina".
Äiti älä itke!
Minä nukuin vaan.
Siinä nukkuessani
uni muutti vain muotoaan.
Äiti älä itke!
Pois aika katoaa:
sinun sydämessäsi
ikuisesti elää saan.
Äiti älä itke!
Näkemiin vain sanotaan.
Tiedäthän että joskus
me vielä tavataan?
Äiti älä itke!
En yksin olekaan.
Rajan ylitse minut saattoi
kaunis enkeli helmoissaan
(kirjoittaja tuntematon)
Kommentit
Lähetä kommentti