Vieras itselleen
Olen tässä viime päivät miettinyt kuka minä olen? En tunne tätä uutta minää, tuntuu kun se olisi vieras jonka kehossa on pakko asua. Ennen olen ollut herskyvä ja nauravainen, joskus kuvattu ikuiseksi luonnonlapseksikin. Sanavalmis nainen joka tuntee ja elää täysillä, olivat ne tunteet sitten hyviä tai huonoja. Nyt en tunnista näitä luonteenpiirteitä enää, ainoastaan ehkä puheliaisuus on säilynyt tähän uuteen minään. Olen edelleenkin siis avoin ja haluan nimenomaan puhua lapsestani ja surustani. Mutta nuo kaikki muut ja paljon muuta, niitä ei enää ole. Mieheni katsoi tässä taannoin videon meidän kissasta, joka menehtyi myös viime vuonna. Siinä videolla minä nauran herskyvästi kissan toilailulle. Suorastaan säikähdin, tiedän sen naurajan olevan minä, mutta se tuntui vieraalle ihmiselle. Olenko oikeasti joskus ollut noin iloinen? Mikä se sellainen tunne edes on. Voinko minä koskaan enää olla niin iloinen ja onnellinen kun siinä videolla? Olenko käynyt tutuksi jo tämän uuden minän kanssa, vaikka hänkin tuntuu vieraalle?
Olen hyväksynyt sen ettei minusta vanhaa minää tule koskaan, mutta tämä uusi minä on aika pelottava. Kävelevä ihmiskuori joka välillä jopa itseltään kysyy "onko ketään kotona". Toisinaan kun ihmiset puhuu ja juttelee minulle ja minä vastaan heille niin tuntuu etten edes sisäistä sitä keskustelun aihetta ja seuraavassa hetkessä saatan jopa unohtaa mitä tarkalleen puhuttiinkaan. Kykenen tekemään asioita ja suoriudun mielestäni arjen askareista kohtalaisen hyvin, mutta joskus tunnen olevani irtaallani itsestäni. En osaa sitä tarkoin ehkä kuvata, mutta tuntuu etten olisikaan siinä, vaikka olenkin. Tästä kerroin psykiatrian hoitajalleni kun pelkäsin, että liekkö hulluksi olen tulossa. Hän totesi, että johtuu varmasti siitä kun yrittää keskittyä tekemäänsä, mutta aivojen kapasiteetti ei ole riittävä kun suru on niin voimaakkana läsnä. Hän oli myös sitä mieltä, että suru kätkee allensa minun perusluonteen. Ettei se perusluonne ole kadonnut mihinkään, vaikka lapsen menetys ja suru muokkaavat sitä. En osaa tähän vastata juuta enkä jaata, aikahan sen vain näyttää onko hän oikeassa. Toisaalta siinä on ainakin perää, että olen aina ollut hyvin voimakas tunteinen ja kaikki tunnetilani ovat näkyneet myös muille. Kun olen ollut iloinen olen ollut sitä kuuluvasti ja näkyvästi, kun olen ollut vihainen jokainen tielleni osanut on saanut siitä osansa. Nyt kun olen sitten surullinen ja ikävissäni niin elän näitäkin tunteita täysillä, mutta miten muutenkaan?
Ajattelen ja pyöritän asioita paljon päässäni, jossittelen ja heitän ilmaan miksi kysymyksiä. Välillä toivoisinkin sellaista off-nappia, sitä on niin väsynyt ja niin moni ajatus ja kysymys jää ikuisesti vastaamatta. Vaikka minä kuinka väännän ja käännän asioita on aina lopputulos sama, lastani en takaisin saa. Tämä lopputulos saa aina minut musertumaan, miten minä osaan jatkaa ja elää elämääni ilman häntä? Yli 2 vuotta valmistauduin hänen tuloon ja lopulta hänet sain, sitten hänet riistetään minulta. Nyt tiedän kenet ja mitä minä olen menettänyt, se vaan pistää ihmisen niin pieneen maanrakoon.
Tämä samainen edellä mainittu hoitaja sanoi minulle myös niin kauniita sanoja minun äitiydestä. Hänen mielestä minulla on niin vahva ja kypsä äitiyden tunne sekä voimakas tunneside lastani kohtaan, näin ei kuulemma kaikilla ole. Nuo sanat lämmitti mieltäni, koska ajatus siitä etten vieraille ihmiselle ole edes äiti ahdistaa minua. Tekisi mieli huutaa vaan "Minulla on maailman ihanin ja kaunein tyttö, vaikka en lastenvaunuja työnnäkään" . Luulen tämän kypsyyden osittain johtuvan lapsettomuustaustasta, minä henkisesti kasvoin äitiyteen ja vauva-arkeen pitkään ennen kuin lapseni edes ilmoitti tulostaan. Olin niin pitkään valmis elämän suurimpaan muutokseen kun ihminen vaan voi olla ja lopullisen sinetin antoi sille kaikelle maailman ihanimman tytön syntymä.
Näin lopuksi vielä, minun on pitkään pitänyt kirjoittaa lapseni elämästä lisää. Jo sillä ajatuksella, että pelkään unohtavani asioita jos en kohta kirjoita. Pelosta huolimatta en ole pystynyt siihen, se on tuntunut liian raskaalle. Lähinnä se ajatus mihin se kirjoitus loppuu. Kirjoitan tätä blogia kuitenkin lähinnä itselleni niin kirjoitan sen tekstin kunhan kykenen, toivoen etten unohda lapseni elämästä mitään siihen mennessä enkä koskaan.
Olen hyväksynyt sen ettei minusta vanhaa minää tule koskaan, mutta tämä uusi minä on aika pelottava. Kävelevä ihmiskuori joka välillä jopa itseltään kysyy "onko ketään kotona". Toisinaan kun ihmiset puhuu ja juttelee minulle ja minä vastaan heille niin tuntuu etten edes sisäistä sitä keskustelun aihetta ja seuraavassa hetkessä saatan jopa unohtaa mitä tarkalleen puhuttiinkaan. Kykenen tekemään asioita ja suoriudun mielestäni arjen askareista kohtalaisen hyvin, mutta joskus tunnen olevani irtaallani itsestäni. En osaa sitä tarkoin ehkä kuvata, mutta tuntuu etten olisikaan siinä, vaikka olenkin. Tästä kerroin psykiatrian hoitajalleni kun pelkäsin, että liekkö hulluksi olen tulossa. Hän totesi, että johtuu varmasti siitä kun yrittää keskittyä tekemäänsä, mutta aivojen kapasiteetti ei ole riittävä kun suru on niin voimaakkana läsnä. Hän oli myös sitä mieltä, että suru kätkee allensa minun perusluonteen. Ettei se perusluonne ole kadonnut mihinkään, vaikka lapsen menetys ja suru muokkaavat sitä. En osaa tähän vastata juuta enkä jaata, aikahan sen vain näyttää onko hän oikeassa. Toisaalta siinä on ainakin perää, että olen aina ollut hyvin voimakas tunteinen ja kaikki tunnetilani ovat näkyneet myös muille. Kun olen ollut iloinen olen ollut sitä kuuluvasti ja näkyvästi, kun olen ollut vihainen jokainen tielleni osanut on saanut siitä osansa. Nyt kun olen sitten surullinen ja ikävissäni niin elän näitäkin tunteita täysillä, mutta miten muutenkaan?
Ajattelen ja pyöritän asioita paljon päässäni, jossittelen ja heitän ilmaan miksi kysymyksiä. Välillä toivoisinkin sellaista off-nappia, sitä on niin väsynyt ja niin moni ajatus ja kysymys jää ikuisesti vastaamatta. Vaikka minä kuinka väännän ja käännän asioita on aina lopputulos sama, lastani en takaisin saa. Tämä lopputulos saa aina minut musertumaan, miten minä osaan jatkaa ja elää elämääni ilman häntä? Yli 2 vuotta valmistauduin hänen tuloon ja lopulta hänet sain, sitten hänet riistetään minulta. Nyt tiedän kenet ja mitä minä olen menettänyt, se vaan pistää ihmisen niin pieneen maanrakoon.
Tämä samainen edellä mainittu hoitaja sanoi minulle myös niin kauniita sanoja minun äitiydestä. Hänen mielestä minulla on niin vahva ja kypsä äitiyden tunne sekä voimakas tunneside lastani kohtaan, näin ei kuulemma kaikilla ole. Nuo sanat lämmitti mieltäni, koska ajatus siitä etten vieraille ihmiselle ole edes äiti ahdistaa minua. Tekisi mieli huutaa vaan "Minulla on maailman ihanin ja kaunein tyttö, vaikka en lastenvaunuja työnnäkään" . Luulen tämän kypsyyden osittain johtuvan lapsettomuustaustasta, minä henkisesti kasvoin äitiyteen ja vauva-arkeen pitkään ennen kuin lapseni edes ilmoitti tulostaan. Olin niin pitkään valmis elämän suurimpaan muutokseen kun ihminen vaan voi olla ja lopullisen sinetin antoi sille kaikelle maailman ihanimman tytön syntymä.
Näin lopuksi vielä, minun on pitkään pitänyt kirjoittaa lapseni elämästä lisää. Jo sillä ajatuksella, että pelkään unohtavani asioita jos en kohta kirjoita. Pelosta huolimatta en ole pystynyt siihen, se on tuntunut liian raskaalle. Lähinnä se ajatus mihin se kirjoitus loppuu. Kirjoitan tätä blogia kuitenkin lähinnä itselleni niin kirjoitan sen tekstin kunhan kykenen, toivoen etten unohda lapseni elämästä mitään siihen mennessä enkä koskaan.
Kommentit
Lähetä kommentti