Suru ei ole sairaus

Tuntuu, että moni ihminen käsittää (lapsen) menetyksestä koituvan surun ja ikävän sairautena. Sairautena joka olisi jotenkin parannettavissa. Voihan se olla, että menetyksestä koituva suru on niin vaikea hahmottaa, Sitä pakko verratta johonkin, tässä tapauksessa sairauteen. Hoitopuolella tarjotaan lääkinnällistä apua tähän, hoitamaan minun masennusta. Minä en ole masentunut, varmasti tämä aiheuttaa masennuksen piirteitä ja jonkinlaista ahdistuneisuushäiriötä. Mutta minä en ole masentunut, voin tämän taata, koska olen sairastanut masennusta nuorempana. Masennukseen ei tarvisi olla mitään suurempaa syytä ja elämässä voi olla kaikki hyvin, silti tuntuu kuin se potkisi päähän. Nyt nämä tunteet johtuvat siitä, koska elämässäni niin iso ja rakas asia on lopullisesti huonosti ja muuttunut, sitä ei voi koskaan perua tai parantaa. Olen joutunut luopumaan tärkeimmästä tässä maailmassa. Jos saisin lapseni takaisin loksahtaisivat kaikki palaset takaisin paikalleen, en tuntisi näin kun nyt tunnen. Minulla on näin helvetin pahaolla, koska minulla on niin ikävä lastani. Tuntuu kuin eläisin jonkun vieraan ihmisen elämää, minun elämässäni kuuluisi olla puolivuotias vauva.Teen ja toimin, mutta minun mieli ja sisin ei ole mukana siinä. Vähän kun katselisin irtaalla kehostani jotain liikkuvaa ihmiskuorta. Näin iso menetys ja suru pitää sisällään niin paljon ettei järki aina ulotu niihin.

Jotkut ihmiset sanovat, että minun pitäisi piristyä. Miten minä voin tuntea muuten kuin mitä minä tunnen? Jos minulla ei ole sellainen olo, että hyppisin riemusta niin miksi minä niin tekisin. Siksikö pitäisi kun muut niin sanovat ja toivovat. Ymmärrän, että ihmiset haluavat hyvää ja toivovat minun voivan paremmin, mutta hyvähän se on muiden sanoa miten tässä pitäisi tuntea. Ihmisten on ehkä hankala hahmottaa, mutta 5kk on lyhyt aika. Ehkä muiden mielestä siinä ajassa pitäisi olla jo vähän parempi olo ja pitäisi elämän palata takaisin niihin uomiin mitä se oli. Minä en oikeasti tiedä, koska tämä helpottaa vai helpottaako koskaan. Eikä varmasti koskaan palaa entisiin uomiin, Kuten jo totesin tämä ei ole sairaus, tätä ei voi parantaa lääkkeillä, elämäntavoilla tai vaan potemalla. Sairastan tässä pari kuukautta surua ja sitten paranen, ei vaan mene ihan niin. Tämä on suru on suuri henkinen helvetti, jota kannan loppuelämäni mukana halusin tai en. Se miten se vaikuttaa elämääni, tuntemaani, minäkuvaani, ympäristööni ja miten se ajansaatossa muuttuu sitä minä en voi tietää. Sen tiedän kuitenkin ettei tästä voi parantua, tavalla tai toisella tämä on minussa aina.

Jos saisin valita ja olisi mahdollisuus pistäisin monet asiat elämässäni uusiksi. Läheisiä ihmisiä lukuunottamatta uudet ihmiset ja uusi ympäristö kaikinpuolin. Kukaan ei tietäisi mitä olisin ollut ennen, kukaan ei yrittäisi mahduttaa minua vanhaan muottiin. Se elämä ja minä mitä olin kuoli isolta osin lapseni kuoleman myötä. Uudessa ympäristössä ei olisi oletusarvoja, olisi vain se mitä näistä elämän rippeistä pystyisin rakentaa.