Kohtaamisia

Lapseni kuoleman jälkeen sosiaalinen elämäni on ollut hyvin suppeaa, piiri jossa pyörin on hyvin pieni. En edelleenkään nauti ihmismassassa olemisesta ja kartan mahdollisia ahdistavia tilanteita. En ole enkä jaksa olla kiinnostunut mitä ympärilläni tapahtuu. Liikkuessani ihmisten ilmoilla pyrin sulkemaan ympärillä tapahtuvan sekä ihmiset pois. Osittain teen tämän tietoisesti, osittain olen niin omissa ajatuksissani ettei ajatukseni ylety ympärillä tapahtuvaan. Koti on edelleen minun turvapaikka, vaikka samanaikaisesti vihaan olla kotona. Vihaan "normaalia arkea" joka muistuttaa sen kaikkeudessaan siitä mitä sen kuuluisi nyt olla. Ahdistavin paikka kotona on se yksi ylimääräinen makuuhuone, huone jossa kaappi täynnä pieniä suloisia vaatteita odottaen pukijaansa. Huone johon oli suunniteltu hoitopöytää ja uusia lapselle sopivia tapetteja, huone joka odottaa pieniä vauvan askeleita. Onneksi aina välillä ollaan päästy mieheni vanhempien luokse maalle, siellä vähän pystyy astumaan ulos "normaalista arjesta" ja sen jatkuvasti tuomasta muistutuksesta.

Eilen kävin mummoni luona, kuljin matkani sinne julkisilla. Mitenkä sattuikaa bussiin tulemaan kolme äitiä vaunujen kanssa, mitenkä sattuikaan yksi äiti istumaan juuri minun viereeni. Pyrin vain kääntämään pääni, käänsin volyymit musiikista kaakkoon ja yritin mielessäni karata tilanteesta. Jo tutuksi tullut puristus kaulalla ja rintakehällä voimistuivat taas, vaikka kuinka yritin sulkeutua tilanteen ulkopuolelle. Onneksi matka ei ole kuitenkaan pitkä, vaikka siinä hetkessä tuntuikin ikuisuudelta. Mummoni on minulle äärimmäisen tärkeä ja rakas, mutta silti tunsin käyntini siellä olevan vain pakonomaista yritystä elää normaalia elämää. Yritän keskutella asioista, mutta sisin ei ole mukana. Suu kyllä käy, mutta en ole syvällä enkä jyvällä sanomisissani. Enemmän vastaan ja kommentoin kuin keskustelisin. Nyt kun olen taas sairaslomalla olen lääkärin kanssa sovitusti pyrkinyt tekemään ainakin yhden asian per päivä. Olen pystynyt pitämään tästä kiinni, sen ei ole tarvinnut olla mitään suurta kunhan jotain. Siinä on ollut tosiaan se hyvä puoli, että päivissä olisi joku rytmi, mutta silti olen voinut tehdä sen omatahtisesti ja oman sen hetkisen tuntemuksen mukaan. Hyvistä puolista huolimatta minulta puuttu aito halu, nautinto, teen vaan niin kun on sovittu. Tämä blogin kirjoitus on kuitenkin sellainen, jota teen halusta ja teen puhtaasti vain itselleni. En todistele tällä mitään eikä tämä tule ajatuksesta, että minun pitää nyt elää ja tehdä jotain kun on pakko. En tiedä onko tämä nautinto, mutta helpotus ainakin.

Tänään, niin kuin monena muunakin päivänä, kävin aamulla jo ystäväkseni kutsuttavan naapurin kanssa lenkillä. Lenkkimme alussa vastaan kävelee nainen vaunujen kanssa, äkkiä vaan ohi niin ei siinä mitään. Yhtäkkiä mieleeni välähtää, hetkinen, kyseessähän on minun rakas ystäväni. Kummityttöni ja melkein tyttäreni ikäisen pojan äiti. Siinä hetken huudellessa ystäväni kääntää päänsä ja ihmettelee kuka häntä huutaa. Kun hän tajuaa kuka häntä huutelee lähdemme molemmat juoksemaan toisiamme vastaan. Se hetki tuntui niin ihanalta ja niin pelottavalta. Itkimme, halasimme, itkimme vähän lisää, halasimme vähän lisää ja teimme vähän hengitysharjoituksia. Tavallaan hyvä, että tilanne tuli yllättäen. Ystäväni ja kummityttöni ovat minulle todella rakkaita, oli ihana huomata heidän olevan edelleen ne samat ihmiset. Tuntui ihanalta nähdä heitä, samalla tuntuu niin pahalta kun en ole voinut olla kunnon kummi kummitytölleni enkä ystävä ystävälleni. Mutta sitten se mörkö, vaunuissa oleva mörkö, harson takana oleva mörkö. En uskaltanut edes kurkistaa vaunujen sisään. Samalla kun toivon, että sieltä löytäisin tyttöni niin tiedostin etten tulisi löytämään. En pystyisi katsomaan sellaista pientä ihmettä, en halua lisämuistutusta siitä mitä itse olen menettänyt. Se olisi ollut liikaa, se olisi tuntunut liian syvällä, liian pahalta, liian ylivoimaiselta. En ole valmis, en vielä. Viaton pieni ihminen, jonka haluaisin oppia myös tuntemaan, mutta en vain pysty. Viha ja katkeruus nousivat taas vahvemmin esille, mutta kun ei ole ketään eikä mitään mihin sen voisin kohdistaa. Lenkin jälkeen olin todella poikki, jopa fyysisesti tuntui voimat lähteneen. On se vaan niin väärin, että niinkin luonnollinen asia kun ystävän näkeminen saa aikaan voimakkaan tunnekuohun. Jos sinä rakas ystäväni luet tätä tekstiä niin muista en minä ole teitä unohtanut ja olette edelleen minulle rakkaita. Anteeksi etten ole pystynyt antamaan tätä enempää, etten ole voinut olla läsnä. Tiedän kuitenkin, että sinä ja moni muu ymmärtää, ei teillä muuten olisi nimeä ystävä.