Parisuhde
Palataan ajassa hiukan taaksepäin, vuoden 2010 syksyyn. Olemme molemmat tuolloin vasta eronneet pitkästä suhteesta kun sattumien kautta kohtaamme kunnolla ensikertaa minun siskon ja mieheni veljen häissä. Kumpikaan meistä ei etsi tuolloin mitään vakavaa ja me molemmat olemme vannoneet, että nyt vietetään sinkkuelämää. Rakkauden täyteinen hääjuhla ja kenties vähän myös alkoholi saa meidät tanssimaan hitaita yömyöhään tai oikeastaan aamuun asti. Tästä alkaa meidän yhteinen taival. Ensimmäisenä vuotena kompuroimme suhteessa, ajoitus uudelle suhteelle ei yksinkertaisesti ollut vain oikea. Palavasti alkanut suhde tyssää ja päädymme jopa olemaan ystäviä välillä. Mieheni saa tuolloin idean lähteä Ruotsiin töihin, hyvästelemme toisemme ystävinä. Jokin etiäinen sanoo minussa kuitenkin, että tuon miehen kanssa tulen olemaan vielä. Silloin luulin vain, että se vaatisi pitkän ajan, mutta tapahtuukin lopulta hyvin pian. Ei mene kauan kun mieheni alkaa katumaan muuttoa Ruotsiin, pidimme tuolloin yhteyksiä tiiviisti. Kesällä 2011 mieheni tulee Suomeen lomalle, mutta lopulta loma venyy takaisin paluuksi Suomeen. Joku sanoisi meitä hulluksi, mutta samana kesänä vaihdamme kihlat olematta periaatteessa päivääkään ennen sitä virallisesti yhdessä.
Syksyllä 2011 muutimme ensimmäiseen yhteiseen kotiin. Olemme alusta asti olleet mieheni kanssa tiivis kaksikko, paita ja peppu. Tuntuu, että täydennämme toisiamme ja aina on ollut helppoa sekä luontevaa olla toisen kanssa. Meillä on alusti asti ollut hauskaa yhdessä, koen myös oloni turvalliseksi ja rakastetuksi hänen seurassaan. Rakkautta ollaan aina osoitettu myös fyysisillä tavoilta, ei ole montaa päivää jolloin ei oltaisi pussattu tai käperytty toistemme kainaloon, riidat ja eri paikassa oleminen on asia erikseen. Rakastan mieheni älykkyyttä ja hän on opettanut minulle monta asiaa, jotka olen jo varmaan unohtanut. Samanaikaisesti olemme hyvin samanlaisia ja hyvin erinlaisia, joka on luonut välillä haastavan, mutta vankan parisuhteen. On meille suhteessa ollut vaikeuksiakin, suurimmat ongelmat varmasti tulleet luottamusongelmista. Olen joutunut opettelemaan luottamaan toiseen sekä meihin ja opettelen edelleen, epävarmuus puhtaasti johtuu epävarmuudesta itseäni kohtaan. Välillä myös kommunikaatio ongelmat ovat aiheuttaneet haasteita, monesti vaikeista asioista puhuminen on päättynyt vain riitaan.
Juhannuksena 2014 menimme naimisiin kauniissa maalaismaisemissa ja helvetin kylmällä ilmalla. Vain pari kuukautta ennen häitä olin jättänyt ehkäisyn pois, pienokainen olisi tervetullut. Koen, että viimeisen kolmen vuoden aikana meidän parisuhde on puhjennut kukkaan. Olemme molemmat kypsyneet ja aikuistuneet, rakastuminen ja ensihuuma ovat muuttunut rakkaudeksi kaiken hyvän ja huonon keskellä, ylä- ja alamäissä. Opettelemme edelleen tiettyjä asioita, mutta paljon olemme jo oppineet. Viime vuoden keväällä astuimme parisuhteessa uudelle sivulle kun esikoinen ilmoitti tulostaan, kohta meitä olisi kahden sijasta kolme. Raskausajan epätietoisuus ja pelko toi omia haasteita, mutta olimme vahvasti yhtä. Koen, että mieheni tuki minua ja raskaus oli meidän yhteinen, vaikka minä kannoin lastamme. Lapsemme syntyminen niin ennenaikaisesti toi myös parisuhteelle omat ongelmansa. Huoli lapsestamme, sairaalassa oleminen, yllättävä ja uusi tilanne korosti ajoittain kommunikaatio ongelmia. Kuitenkin aina pian kommunikaatio ongelmian jälkeen halusimme molemmat selvittää asiat ja ymmärtää toisen näkökulmia. Minusta siinä on kyse puhtaasta halusta saada asiat toimimaan, halu nähdä vähän vaivaa, jotta saavutetaan paras ratkaisu. Kyseessä on kuitenkin kokonaisuus, parisuhde ja perhe, jolle me molemmat halutaan vain parasta.
Sanotaan, että suuret tragediat ja menetykset joko yhdistää enemmän tai erottaa. Aika lapsemme kuoleman jälkeen on henkilökohtaisella tasolla ollut raskas ja kaaottinen. On käyty pohjamudissa, on kompuroitu, on noustu, on heiluttu reunalla ja on välillä oltu hulluuden partaalla. Suru ja menetys on yhteinen, mutta olemme kaksi eri ihmistä mieheni kanssa, vaikka olemme tässäkin asiassa yhdessä. Koen, että ensimmäiset kuukaudet olivat haastavimmat. Osittain en muista itse niistä mitään, olin hyvin kuoressa ja itselleni epänormaalin vähäpuheinen. Yksinkertaisesti aina ei ole ollut edes voimia keskittyä toiseen kun itsensä hallintaa mennyt kaikki vähäinenkin voima, aina ei ole pystynyt antamaan parisuhteelle aikaa ja ajatuksia. Haastellista on myös ollut hyväksyä, että suremme hyvin eritavoin. Koin aluksi jääväni hyvin yksin asioiden kanssa. Koen, että mieheni on halunnut olla vahva ja yrittänyt pitää homman ja minut edes jotenkin kasassa eikä siksi antanut aluksi lupaa itselleen surra ja olla heikko. Viime kuukausina kuitenkin mieheni on pystynyt myöntämään menetyksen ja surun vaikutuksen myös hänessä ja meidän on ollut huomattavasti helpompi keskustella. Olemme viime kuukausina keskustellut enemmän ja syvällisemmin kuin varmasti koskaan meidän parisuhteen aikana. On tässä välissäkin ollut haasteita, mutta niistäkin olemme pystyneet asiallisesti keskustelemaan. Kummallakaan meistä ei varmasti ole voimia alkaa edes riitelemään ja lisäksi haluan uskoa, että syvällisen keskustelun taidot ovat yksi meidän tyttäremme meille opettamista asioista.
Haluan uskoa, että kaikesta menetyksestä tuomasta hulludeesta ja epätoivosta huolimatta seisomme tämänkin takana yhdessä, ehkä vieläkin vahvempana kuin koskaan ennen. Minä edelleenkin tahdon, olen kiitollinen sinusta mieheni, meistä ja meidän perheestä. Olet parasystäväni, huomaavainen aviomies ja rakastava isä tyttärellemme.
Syksyllä 2011 muutimme ensimmäiseen yhteiseen kotiin. Olemme alusta asti olleet mieheni kanssa tiivis kaksikko, paita ja peppu. Tuntuu, että täydennämme toisiamme ja aina on ollut helppoa sekä luontevaa olla toisen kanssa. Meillä on alusti asti ollut hauskaa yhdessä, koen myös oloni turvalliseksi ja rakastetuksi hänen seurassaan. Rakkautta ollaan aina osoitettu myös fyysisillä tavoilta, ei ole montaa päivää jolloin ei oltaisi pussattu tai käperytty toistemme kainaloon, riidat ja eri paikassa oleminen on asia erikseen. Rakastan mieheni älykkyyttä ja hän on opettanut minulle monta asiaa, jotka olen jo varmaan unohtanut. Samanaikaisesti olemme hyvin samanlaisia ja hyvin erinlaisia, joka on luonut välillä haastavan, mutta vankan parisuhteen. On meille suhteessa ollut vaikeuksiakin, suurimmat ongelmat varmasti tulleet luottamusongelmista. Olen joutunut opettelemaan luottamaan toiseen sekä meihin ja opettelen edelleen, epävarmuus puhtaasti johtuu epävarmuudesta itseäni kohtaan. Välillä myös kommunikaatio ongelmat ovat aiheuttaneet haasteita, monesti vaikeista asioista puhuminen on päättynyt vain riitaan.
Juhannuksena 2014 menimme naimisiin kauniissa maalaismaisemissa ja helvetin kylmällä ilmalla. Vain pari kuukautta ennen häitä olin jättänyt ehkäisyn pois, pienokainen olisi tervetullut. Koen, että viimeisen kolmen vuoden aikana meidän parisuhde on puhjennut kukkaan. Olemme molemmat kypsyneet ja aikuistuneet, rakastuminen ja ensihuuma ovat muuttunut rakkaudeksi kaiken hyvän ja huonon keskellä, ylä- ja alamäissä. Opettelemme edelleen tiettyjä asioita, mutta paljon olemme jo oppineet. Viime vuoden keväällä astuimme parisuhteessa uudelle sivulle kun esikoinen ilmoitti tulostaan, kohta meitä olisi kahden sijasta kolme. Raskausajan epätietoisuus ja pelko toi omia haasteita, mutta olimme vahvasti yhtä. Koen, että mieheni tuki minua ja raskaus oli meidän yhteinen, vaikka minä kannoin lastamme. Lapsemme syntyminen niin ennenaikaisesti toi myös parisuhteelle omat ongelmansa. Huoli lapsestamme, sairaalassa oleminen, yllättävä ja uusi tilanne korosti ajoittain kommunikaatio ongelmia. Kuitenkin aina pian kommunikaatio ongelmian jälkeen halusimme molemmat selvittää asiat ja ymmärtää toisen näkökulmia. Minusta siinä on kyse puhtaasta halusta saada asiat toimimaan, halu nähdä vähän vaivaa, jotta saavutetaan paras ratkaisu. Kyseessä on kuitenkin kokonaisuus, parisuhde ja perhe, jolle me molemmat halutaan vain parasta.
Sanotaan, että suuret tragediat ja menetykset joko yhdistää enemmän tai erottaa. Aika lapsemme kuoleman jälkeen on henkilökohtaisella tasolla ollut raskas ja kaaottinen. On käyty pohjamudissa, on kompuroitu, on noustu, on heiluttu reunalla ja on välillä oltu hulluuden partaalla. Suru ja menetys on yhteinen, mutta olemme kaksi eri ihmistä mieheni kanssa, vaikka olemme tässäkin asiassa yhdessä. Koen, että ensimmäiset kuukaudet olivat haastavimmat. Osittain en muista itse niistä mitään, olin hyvin kuoressa ja itselleni epänormaalin vähäpuheinen. Yksinkertaisesti aina ei ole ollut edes voimia keskittyä toiseen kun itsensä hallintaa mennyt kaikki vähäinenkin voima, aina ei ole pystynyt antamaan parisuhteelle aikaa ja ajatuksia. Haastellista on myös ollut hyväksyä, että suremme hyvin eritavoin. Koin aluksi jääväni hyvin yksin asioiden kanssa. Koen, että mieheni on halunnut olla vahva ja yrittänyt pitää homman ja minut edes jotenkin kasassa eikä siksi antanut aluksi lupaa itselleen surra ja olla heikko. Viime kuukausina kuitenkin mieheni on pystynyt myöntämään menetyksen ja surun vaikutuksen myös hänessä ja meidän on ollut huomattavasti helpompi keskustella. Olemme viime kuukausina keskustellut enemmän ja syvällisemmin kuin varmasti koskaan meidän parisuhteen aikana. On tässä välissäkin ollut haasteita, mutta niistäkin olemme pystyneet asiallisesti keskustelemaan. Kummallakaan meistä ei varmasti ole voimia alkaa edes riitelemään ja lisäksi haluan uskoa, että syvällisen keskustelun taidot ovat yksi meidän tyttäremme meille opettamista asioista.
Haluan uskoa, että kaikesta menetyksestä tuomasta hulludeesta ja epätoivosta huolimatta seisomme tämänkin takana yhdessä, ehkä vieläkin vahvempana kuin koskaan ennen. Minä edelleenkin tahdon, olen kiitollinen sinusta mieheni, meistä ja meidän perheestä. Olet parasystäväni, huomaavainen aviomies ja rakastava isä tyttärellemme.
Rakastan sinua 💕
Ihana kirjoitus! Ihanat te �� -A-
VastaaPoistaMinä kiitän!
Poista