Yksi mörkö lisää
Suru on muuttanut muotoaan puolessa vuodessa, mutta en sanoisi sen helpottaneen. Vieläkään en täysin käsitä lopullisuutta, se menee yli minun ymmärryksen. Jos lähden liikaa ajattelemaan asiaa, ahdistun vain enemmän. Kai minä pienesti vieläkin luulen ja toivon herääväni tästä painajaisesta, vaikka se tunne ei kulje jatkuvasti mukana. Tällä hetkellä elän hetki ja välillä päivä kerrallaan, tuntuu kuin eläisin kuvun alla ja katselisin muuta maailmaa lasiseinän läpi. Jokaisessa tekemässäni asiassa on varjo, painava suruhuntu, joka vääristää kaiken. Jos vauvan syntymän jälkeen eletään vauvakuplassa, on tämä jonkinlainen surukupla. Vauvakuplassa on ihanaa ja mukavaa olla, täällä ei ole. Etsin kuplan tai kuvun alta ulospääsyä, mutta en löydä sellaista. Saatan saada porattua reiän josta vähän saan happea, mutta itseni kokoista aukkoa en löydä mistään. Olen jumissa täällä surukuplassa, mutta toisaalta haluanko edes lähteä kokonaan? Haluan olla lähennä lastani, rakkaus, muistot, ikävä ja suru ovat ainoaita asioita mitä minulla on enää.
Välillä ahdistun ajatuksesta, että minun pitäisi tuntea ja kokea kenties eritavalla jo. Ulkopuolelta tulee paineita, osa puhdasta huolenpitoa minusta ja osa ymmärtämättömyyttä. Oletetaan, että minun pitäisi osata kenties olla jo "normaali" ja kiinnostunut muista ihmisistä, pitäisi olla enemmän jotain. Onko minulla lupa olla näin hukassa vielä? Eikö minun enää kuuluisi tuntea näin, vaikka minun maailmani on romuttunut? Tunnenko jotenkin väärin? Nämä paineet taas tuo ahdistusta lisää. Tuntuu, että menetys halutaan lakaista maton alle. Tuntuu, että vähätellään surua, menetystä ja siitä aiheutavaa kaaosta elämässäni. Minulle varsinkin normaaliarki on vain ainaista muistutusta siitä millainen sen kuuluisi olla. Moni asia muistuttaa kenet minä olen menettänyt ja mitä minä olen menettänyt. Tällä hetkellä haluaisin vain huutaa ja itkeä, mutta ne ovat jumissa jossakin. Tai itkenhän minä, mutta haluaisin kunnon itkupotkuraivarit saada. Haluisin raivota tätä elämän vääryyttä, haluisin kohdistaa tämän vihan ja turhautumisen johonkin. Haluisin toistaa lapseni nimeä yhä uudelleen ja uudelleen. Miten ihana nimi hänellä onkaan, täydellinen juuri hänelle. Haluaisin nostaa hänet kuin Leijonakuninkaassa Simba nostettiin vuorenhuipulle ja näyttää koko maailmalle hänet. Kai se on ihan luonnollista äitiyden tunnetta, halu esitellä ihmisille omaa kullannuppua. Miksi minä en saa, minä haluan!
Aiemmin kirjoitin kuinka jyrkkä olin ajatuksesta masennusdiagnoosi. Enää en ole niin jyrkkä sille, vaikka edelleen sitä kyseenalaistan. En tiedä onko minulle jankattu asiasta jo niin pitkään, että alan uskomaan sen. Masennuksen ja surun raja on niin häilyvä. En väitä etteikö suru voi johtaa masennukseen, mutta missä vaiheessa sen voi määrittää. Missä vaiheessa voidaan sanoa surun rinnalle tulleen masennus? Missä vaiheessa pitäisi "hyväksyä" menetys ja suru osana uutta elämää? Pitäisikö osata katsoa tulevaan? Pitäisikö jo osata elää ilman tärkeintä maailmassa, pitäisikö osata jo elää ikävän kanssa? On minulla ihan kohtalaisiakin hetkiä ollut, mutta perusolotila on alakuloinen. Kaikessa on mukana painava taakka, puristus ja tyhjyys. Ehkä surun ja ikävän rinnalla nyt sitten kävelee masennus, yksi mörkö lisää muiden rinnalle. Voiko edes käsitellä näin isoa menetystä ilman, että ei masentuisi? Pakostihan aivoissa jotain muutosta tapahtuu kun elät pitkään äärimmäisen stressin kanssa. Kyllä tänne surukuplaan yksi mörkö lisää mahtuu. Eihän voi olla enää mitään pahempaa kun pahin on jo tapahtunut.
Välillä ahdistun ajatuksesta, että minun pitäisi tuntea ja kokea kenties eritavalla jo. Ulkopuolelta tulee paineita, osa puhdasta huolenpitoa minusta ja osa ymmärtämättömyyttä. Oletetaan, että minun pitäisi osata kenties olla jo "normaali" ja kiinnostunut muista ihmisistä, pitäisi olla enemmän jotain. Onko minulla lupa olla näin hukassa vielä? Eikö minun enää kuuluisi tuntea näin, vaikka minun maailmani on romuttunut? Tunnenko jotenkin väärin? Nämä paineet taas tuo ahdistusta lisää. Tuntuu, että menetys halutaan lakaista maton alle. Tuntuu, että vähätellään surua, menetystä ja siitä aiheutavaa kaaosta elämässäni. Minulle varsinkin normaaliarki on vain ainaista muistutusta siitä millainen sen kuuluisi olla. Moni asia muistuttaa kenet minä olen menettänyt ja mitä minä olen menettänyt. Tällä hetkellä haluaisin vain huutaa ja itkeä, mutta ne ovat jumissa jossakin. Tai itkenhän minä, mutta haluaisin kunnon itkupotkuraivarit saada. Haluisin raivota tätä elämän vääryyttä, haluisin kohdistaa tämän vihan ja turhautumisen johonkin. Haluisin toistaa lapseni nimeä yhä uudelleen ja uudelleen. Miten ihana nimi hänellä onkaan, täydellinen juuri hänelle. Haluaisin nostaa hänet kuin Leijonakuninkaassa Simba nostettiin vuorenhuipulle ja näyttää koko maailmalle hänet. Kai se on ihan luonnollista äitiyden tunnetta, halu esitellä ihmisille omaa kullannuppua. Miksi minä en saa, minä haluan!
Aiemmin kirjoitin kuinka jyrkkä olin ajatuksesta masennusdiagnoosi. Enää en ole niin jyrkkä sille, vaikka edelleen sitä kyseenalaistan. En tiedä onko minulle jankattu asiasta jo niin pitkään, että alan uskomaan sen. Masennuksen ja surun raja on niin häilyvä. En väitä etteikö suru voi johtaa masennukseen, mutta missä vaiheessa sen voi määrittää. Missä vaiheessa voidaan sanoa surun rinnalle tulleen masennus? Missä vaiheessa pitäisi "hyväksyä" menetys ja suru osana uutta elämää? Pitäisikö osata katsoa tulevaan? Pitäisikö jo osata elää ilman tärkeintä maailmassa, pitäisikö osata jo elää ikävän kanssa? On minulla ihan kohtalaisiakin hetkiä ollut, mutta perusolotila on alakuloinen. Kaikessa on mukana painava taakka, puristus ja tyhjyys. Ehkä surun ja ikävän rinnalla nyt sitten kävelee masennus, yksi mörkö lisää muiden rinnalle. Voiko edes käsitellä näin isoa menetystä ilman, että ei masentuisi? Pakostihan aivoissa jotain muutosta tapahtuu kun elät pitkään äärimmäisen stressin kanssa. Kyllä tänne surukuplaan yksi mörkö lisää mahtuu. Eihän voi olla enää mitään pahempaa kun pahin on jo tapahtunut.
Kommentit
Lähetä kommentti