Kohti kolmatta ammattia

Se olisi sitten sellainen juttu, että syksyllä kutsuu koulu, Humanisten ammattikorkeakoulu ja yhteisöpedagogin ammattitutkinto. Jännittää todella paljon, jännittää se miten voimavarani riittävät ja jännittää miten osaan taas opiskella. Minulla on kaksi ammattia, mutta molemmat on toisenasteen kouluja joten ammattikorkeakoulun opinnoista ei ole minkäälaista kokemusta. Toisekseen syksy jännittää, mitkä ovat silloin voimavarani. Ensimmäiset vuosipäivät ovat silloin edessä sekä yhteinen eletty aika lapseni kanssa. Pelottaa millaisia tunnelmia ja tuntoja tämä tuleva syksy tuo tullessaan, hukunko pohjalle enkä meinaa päästä sieltä ylös. Nyt ainakin vähän aikaa on tuntunut, että mielialat vaihtelevat hyvin voimakkaasti nollasta sataan. Yhdessä hetkessä koen näkeväni päämäärän elämässä ja saan hetkeksi ajatuksesta kiinni, että ehkä näistä elämän rippeistä vielä jotain tulee. Seuraavassa hetkessä huomaan taas olevani pohjamudissa ja kadotan kyseisen ajatuksen, iskee epätoivo miten minä jaksan elää loppuelämäni ilman lastani. Ikävä jyrää allensa.

Mutta kaikesta huolimatta koen koulun olevan oikea ratkaisu tähän hetkeen. Olen kaivannut uutta ympäristöä, uusia ihmisiä ja asioita. En ole jatkuvasti tilitysvelvollinen jos en halua itse avautua. Tavallaan on puhdaspöytä eikä siltä osin muistutusta vanhasta elämästä, vanhasta minästä. Kukaan ei koulussa oleta, että minun pitäisi olla se vanha sama itseni, kukaan ei tunne tätä vanhaa minää. Kaikille olen vain minä, sellaisena kun tässä hetkessä olen. Lisäksi se ettei minun tarvitse mahduttaa tätä uutta minää siihen vanhaan ympäristöön, jossa on kaikki unelmat ja haaveet meidän perheestä.

Onneksi tässä on vielä pari kuukautta kouluun alkuun, on vielä aikaa työstää ja tunnustella. Onneksi myös sairauslomaani jatkettiin, vaikka aluksi olinkin sen kanssa vähän skeptinen. Meinasi tulla taas tunne, että minun pitäisi varmaan jo jaksaa yrittää. Kuitenkin tässä on niin paljon meneillään asioita niin luulen, että lopulta työnteosta ei olisi tullut mitään vaan olisin jossain ajassa pudonnut taas hyvin hyvin pohjalle.

Tottakai myös taloudelliset asiat huolettaa, aloitan opiskelun siis opintovapaalla ja ainakin koko syyslukukauden meinasin suorilta ottaa opintovapaata. Haluan keskittyä vain kouluun, haluan keskittää voimavarani vain siihen ja syksyn aikana ehkä tulee jo jonkinlainen kuva millaista on ammattikorkeaopiskelu. Saan opintovapaan aikana aikuskoulutustukea tai ainakin pitäisi ennakkopäätöksen mukaan saada. Ainut näissä huonopuoli ettei kumpikaan tule kattamaan koko koulua vaan opintovapaata voi saada 2 vuotta ja aikuiskoulutustukea 15kk, koulu kestää 3,5 vuottta. En kuitenkaan jaksa alkaa sitä vielä stressaamaan, että mitenkä lopulta saan koulun suoritettua. Tuntuisi tyhmälle heittää työllä ja vaivalla saatu opintopaikka hukkaan sen takia.

Odotan mielenkiinnolla opiskelua, tuntuu jotenkin tärkeälle päästä opiskelemaan taas alaa jossa voin aidosti auttaa ihmisiä. Jossa oikeasti tarvitaan apua ja ohjeistusta eikä auttaminen ole ns. pinnallista niin kuin kosmetiikkamyyjän työni. Se on vaan tosiasia, että nykyään se työ tuntuu hyvin turhalle ja ongelmat mitättömille. Tästä olen myös työnantajalleni avautunut. Sitä elämässä arvot on mennyt niin uusiksi.


Kommentit