126
126 päivää ilman sinua lapseni, 126 päivää ikävää ja tuskaa. Neljä kuukautta on lyhyt aika, mutta tässä mustassa tunnelissa se on tuntunut ikuisuudelta eikä tunnelin päässä näy edelleenkään valoa. Välillä minulla on olo, että odotan jotain. Odotan edes pientä valon kajastusta sinne toiseen päähän, mutta sitten seuraavassa hetkessä putoan todellisuuteen. Mitä minä odotan, sellaista valoa ei ole, sellaista valoa ei ole tulevassa mistä löytäisin lapseni.
Ajan kulumisen kanssa olen ristiriidassa. Toisaalta pelkään ajan kuluvan, pelkään ajelehtivani kokoajan kauemmaksi lapsestani. Pelkään unohtavani miltä lapseni näyttää, tuoksuu, tuntuu ja kuulostaa. Pelkään ajan vievän muistot yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, joista pikku hiljaa katoaa pala sieltä ja pala tuolta. Nämä tunteet ja muistot ovat ainoat asiat mitä minulla on lapsestani jäljelläni, antakaa minun pitää edes ne. Toisaalta haluaisin ajan vain kuluvan, olen niin väsynyt. Ainoat ihmiset joita haluan uskoa ovat vertaiset jotka varovasti valavat uskoa siihen, että ajan kanssa mustan tunnelin päässä on valoa. Ajan kanssa on toivoa, ajan kanssa edes vähän helpottaa. Ajoittain uskon tähän, haluan uskoa tähän, minun pakko uskoa tähän. Jos tunnen näin loppuelämäni tulen varmasti hulluksi ja jatkossa minut tavoittaa sieltä valkoisesta huoneesta. Epätoivon hetkinä taas en saa tästäkään toivon pilkahduksesta otetta. Minun tunnellini on musta, nyt ja aina.
On elämä ennen ja jälkeen lapseni kuoleman, ajanlasku alkoi silloin alusta. Miltä sitten elämä tuntuu 126 päivän uuden ajanlaskun jälkeen? Suorittamiselta. Suoritan elämääni, koska ei ole vaihtoehtoja, on vaan pakko. Tuntuu, että toimin robotinomaisesti. Mihinkään en saa oikein syvää otetta. Lääkäri kysyi viikko takaperin, olenko tuntenut ilon tunnetta? En. Olenhan minä nauranut ja hymyilyt, mutta ei se tunne ole lähtenyt syvältä minusta. Se on ollut pintapuoleista eikä siinä ole ollut mitään tarttumapintaa, jotta voisin sanoa olleeni edes hetken aidosti iloinen. Säikähdin jopa hieman vastaustani, vaikka ei se nyt varmasti yllätä. Säihkähdin sitä, että jäänkö minä ikuisesti mustan tunnelin limboon jossa ei edes hetkellisesti tunne aitoa iloa tai onnellisuutta. Jälleen palaan vertaisiin, heidän mukaan se on joskus mahdollista. Toivon niin, toivon todella. Välillä tunnen olevani irrallani itsestäni ja tarkaillen itseäni jostain kauempaa. Katselen jotain epämääräistä hahmoa, raukkamaista turrukkaa joka ei saa otetta oikein mistään. Sitten on ne erittäin huonot hetket, ne hetket kun ikävä ja tuska valtaa koko kehoni. Ne hetket jolloin tunnen ikävän ja tuskan jokaisella solullani, niissä hetkissä taas tunnen erittäin vahvasti olevani tässä ruumiissa. Niissä hetkissä iskee ne pahimmat epätoivon ajatukset.
Tuntuu niin käsittämättömältä, että ystävänpäivänä minulla olisi puolivuotias vauva. Puolivuotias pieni prinsessassa, mutta ei, minulla ei ole. Eilen hetkeksi pystyin sängyssä kuvittelemaan lapseni siihen viereeni. Hetkeksi pystyin leikittelemään ajatuksella, että hän katselisi minua kauniilla viattomilla silmillään ja minä saisin katsella minun pientä ihmettäni. Saisin silittää, suukottaa ja kapaloida äidin kainaloon turvaan. Voi kun olisi niin vilkas mielikuvitus kuin lapsena, voisin luoda lapseni mielikuvitusvauvaksi vierelleni. Voi kun edes tämä olisi mahdollista...
Ajan kulumisen kanssa olen ristiriidassa. Toisaalta pelkään ajan kuluvan, pelkään ajelehtivani kokoajan kauemmaksi lapsestani. Pelkään unohtavani miltä lapseni näyttää, tuoksuu, tuntuu ja kuulostaa. Pelkään ajan vievän muistot yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, joista pikku hiljaa katoaa pala sieltä ja pala tuolta. Nämä tunteet ja muistot ovat ainoat asiat mitä minulla on lapsestani jäljelläni, antakaa minun pitää edes ne. Toisaalta haluaisin ajan vain kuluvan, olen niin väsynyt. Ainoat ihmiset joita haluan uskoa ovat vertaiset jotka varovasti valavat uskoa siihen, että ajan kanssa mustan tunnelin päässä on valoa. Ajan kanssa on toivoa, ajan kanssa edes vähän helpottaa. Ajoittain uskon tähän, haluan uskoa tähän, minun pakko uskoa tähän. Jos tunnen näin loppuelämäni tulen varmasti hulluksi ja jatkossa minut tavoittaa sieltä valkoisesta huoneesta. Epätoivon hetkinä taas en saa tästäkään toivon pilkahduksesta otetta. Minun tunnellini on musta, nyt ja aina.
On elämä ennen ja jälkeen lapseni kuoleman, ajanlasku alkoi silloin alusta. Miltä sitten elämä tuntuu 126 päivän uuden ajanlaskun jälkeen? Suorittamiselta. Suoritan elämääni, koska ei ole vaihtoehtoja, on vaan pakko. Tuntuu, että toimin robotinomaisesti. Mihinkään en saa oikein syvää otetta. Lääkäri kysyi viikko takaperin, olenko tuntenut ilon tunnetta? En. Olenhan minä nauranut ja hymyilyt, mutta ei se tunne ole lähtenyt syvältä minusta. Se on ollut pintapuoleista eikä siinä ole ollut mitään tarttumapintaa, jotta voisin sanoa olleeni edes hetken aidosti iloinen. Säikähdin jopa hieman vastaustani, vaikka ei se nyt varmasti yllätä. Säihkähdin sitä, että jäänkö minä ikuisesti mustan tunnelin limboon jossa ei edes hetkellisesti tunne aitoa iloa tai onnellisuutta. Jälleen palaan vertaisiin, heidän mukaan se on joskus mahdollista. Toivon niin, toivon todella. Välillä tunnen olevani irrallani itsestäni ja tarkaillen itseäni jostain kauempaa. Katselen jotain epämääräistä hahmoa, raukkamaista turrukkaa joka ei saa otetta oikein mistään. Sitten on ne erittäin huonot hetket, ne hetket kun ikävä ja tuska valtaa koko kehoni. Ne hetket jolloin tunnen ikävän ja tuskan jokaisella solullani, niissä hetkissä taas tunnen erittäin vahvasti olevani tässä ruumiissa. Niissä hetkissä iskee ne pahimmat epätoivon ajatukset.
Tuntuu niin käsittämättömältä, että ystävänpäivänä minulla olisi puolivuotias vauva. Puolivuotias pieni prinsessassa, mutta ei, minulla ei ole. Eilen hetkeksi pystyin sängyssä kuvittelemaan lapseni siihen viereeni. Hetkeksi pystyin leikittelemään ajatuksella, että hän katselisi minua kauniilla viattomilla silmillään ja minä saisin katsella minun pientä ihmettäni. Saisin silittää, suukottaa ja kapaloida äidin kainaloon turvaan. Voi kun olisi niin vilkas mielikuvitus kuin lapsena, voisin luoda lapseni mielikuvitusvauvaksi vierelleni. Voi kun edes tämä olisi mahdollista...
Kommentit
Lähetä kommentti