Kuolema unelmille
Jokainen äiti alkaa varmasti luomaa mielikuvia viimeistään kun raskaustesti näyttää positiivista. Luo mielikuvia lapsesta, luo mielikuvia elämästä lapsen kanssa ja kuvittelee niitä lähestyviä yhteisiä hetkiä. Sitä miettii miten lapsen tulo muuttaa elämää, varsinkin kun kyseessä on esikoinen. Kaikki tuleva on silloin vielä tuntematonta, mutta sitä tulevaa unelmoi. Haikeana katson kuvaa selfieotoksesta vähän raskausuutisen jälkeen. Siitä kuvasta huokuu miten onnellinen olen ollut, suorastaan säteilen. Silloin vihdoinkin toiveisiini oli vastattu, kannoin mahassa pientä elämää. Enää en voi luoda mielikuvia millaiseksi esikoiseni kasvaisi, ketä hän tulisi muistuttamaan ja millaista elämää hänen kanssaan saisi elää. Tai ainoastaan voin kuvitella, mutta koskaan en saa tietää. En koskaan saa nähdä hänen kasvavan, en koskaan saa nähdä hänen ensiaskeleita, en koskaan saa kuulla hänen sanovan "äiti", en koskaan saa nähdä hänen oppivan uusia asioita, en koskaan saa jakaa äiti tytär keskusteluja, en koskaan saa... listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Meillä olisi ollut niin paljon annettavaa toisillemme. Mitä kaikkea olisimmekaan toisiltamme oppineet, ennen kaikkea mitä kaikkea minä olisin oppinut lapseltani. Hän on opettanut minulle paljon, hän on antanut minulle paljon, enemmän kuin koskaan olisin voinut kuvitella. Siksi tiedän, että jos hän olisi täällä saanut olla pidempään hän olisi antanut vielä niin paljon enemmän. Häneltä riistettiin se kaikki. Häneltä riistettiin tulevaisuus, häneltä riistettiin se elämä, jota hänen kuuluisi elää. Minulta riistettiin lapseni, minulta riistettiin unelmat ja se elämä, jota minun kuuluisi nyt elää.
Lapseni elämä on kuitenkin kokonainen, arvokas, mutta äidin silmin aivan liian lyhyt. On minun ja läheisteni tehtävä nyt pitää yllä lapseni muistoa, kertoa siitä elämää mullistavasta pienestä ihmisestä, jonka liian harva sai tavata. Meidän tehtävä on kertoa lapsestani myös niille jotka häntä eivät tavanneet, jotta hekin tietäisivät kuinka paljon hän opetti ja antoi meille. kuinka paljon rakkautta voi pieneen ihmiseen mahtua. Kertoa kuinka kaunis pieni taistelija hän oli. Näin edes jotenkin hän jatkaa elämäänsä rinnallamme, meidän puheissa ja muistoissamme.
Sen lisäksi, että olen menettänyt unelmani koskien esikoistani, olen menettänyt myös toisenlaisia unelmia. Jos joskus meille siunaantuu lisää lapsia, en koskaan voisi täysin nauttia raskaudesta. En koskaan saisi kokea sitä huoletonta onnellista odotusta, sitä odotusta missä nautitaan täysin rinnoin eikä tiedetä mistään menettämisen riskistä. Sainhan minä esikoiseni kohdalla nauttiakin, mutta tosiasiahan on, että kyllä sitä raskautta väritti niin vahvasti pelko ja epätietoisuus. Tulevassa se pelko olisi läsnä alusta loppuun asti ja senkin jälkeen aina. Sitä ei luota elämään, sitä on niin läheltä nähnyt sen rumat kasvot, perusturvallisuuden tunne on viety. Oman lapsen menetys on niin kokonaisvaltaista, iso pala sieltä rikottu ja pieni pala tuolta. Missään ei oikeastaan näe kokonaista.
Se mitä tulee taas unelmointiin jos joskus tulevaa edes ajattelen, uskallanko unelmoida? Jos unelmoin jostakin onko se automaattisesti evätty. Kannattaako edes unelmoida ettei vaan joudu pettymään. Pitäiskö antaa vaan elämän ajelehtia hetki kerrallaan eteenpäin, suojelisinko sillä itseäni. Unelmoinko tai suunnittelinko liikaa raskausaikana, että näin asiat menevät ja sitten ei mennytkään, ei sinnepäinkään. Tavoittelinko liikoja?
Meillä olisi ollut niin paljon annettavaa toisillemme. Mitä kaikkea olisimmekaan toisiltamme oppineet, ennen kaikkea mitä kaikkea minä olisin oppinut lapseltani. Hän on opettanut minulle paljon, hän on antanut minulle paljon, enemmän kuin koskaan olisin voinut kuvitella. Siksi tiedän, että jos hän olisi täällä saanut olla pidempään hän olisi antanut vielä niin paljon enemmän. Häneltä riistettiin se kaikki. Häneltä riistettiin tulevaisuus, häneltä riistettiin se elämä, jota hänen kuuluisi elää. Minulta riistettiin lapseni, minulta riistettiin unelmat ja se elämä, jota minun kuuluisi nyt elää.
Lapseni elämä on kuitenkin kokonainen, arvokas, mutta äidin silmin aivan liian lyhyt. On minun ja läheisteni tehtävä nyt pitää yllä lapseni muistoa, kertoa siitä elämää mullistavasta pienestä ihmisestä, jonka liian harva sai tavata. Meidän tehtävä on kertoa lapsestani myös niille jotka häntä eivät tavanneet, jotta hekin tietäisivät kuinka paljon hän opetti ja antoi meille. kuinka paljon rakkautta voi pieneen ihmiseen mahtua. Kertoa kuinka kaunis pieni taistelija hän oli. Näin edes jotenkin hän jatkaa elämäänsä rinnallamme, meidän puheissa ja muistoissamme.
Sen lisäksi, että olen menettänyt unelmani koskien esikoistani, olen menettänyt myös toisenlaisia unelmia. Jos joskus meille siunaantuu lisää lapsia, en koskaan voisi täysin nauttia raskaudesta. En koskaan saisi kokea sitä huoletonta onnellista odotusta, sitä odotusta missä nautitaan täysin rinnoin eikä tiedetä mistään menettämisen riskistä. Sainhan minä esikoiseni kohdalla nauttiakin, mutta tosiasiahan on, että kyllä sitä raskautta väritti niin vahvasti pelko ja epätietoisuus. Tulevassa se pelko olisi läsnä alusta loppuun asti ja senkin jälkeen aina. Sitä ei luota elämään, sitä on niin läheltä nähnyt sen rumat kasvot, perusturvallisuuden tunne on viety. Oman lapsen menetys on niin kokonaisvaltaista, iso pala sieltä rikottu ja pieni pala tuolta. Missään ei oikeastaan näe kokonaista.
Se mitä tulee taas unelmointiin jos joskus tulevaa edes ajattelen, uskallanko unelmoida? Jos unelmoin jostakin onko se automaattisesti evätty. Kannattaako edes unelmoida ettei vaan joudu pettymään. Pitäiskö antaa vaan elämän ajelehtia hetki kerrallaan eteenpäin, suojelisinko sillä itseäni. Unelmoinko tai suunnittelinko liikaa raskausaikana, että näin asiat menevät ja sitten ei mennytkään, ei sinnepäinkään. Tavoittelinko liikoja?
Kommentit
Lähetä kommentti