Punainen lanka
Jos ihmisiltä lähdetäisiin kysymään mikä on tärkeintä heille elämässä niin luulen, että moni vastaisi perhe ja läheiset. Jos tätä lähtisi vielä pilkkomaan niin varmasti suurinosa vanhemmista vastaisi lapset. Tämä punainen lanka kun katkaistaan, katkeaa elämän muutkin langat. Ne roikkuvat hajanaisesti sekasortoisena ympäriinsä, ovat jopa niin solmussa, että niiden avaaminen tuntuu mahdottomalta. Niillä muilla langoilla ei tunnu olevan kovinkaan merkitystä kun se kannatteleva päälanka on katkennut.
Tuntuu, että oma elämäni on hukkaan heitetty ja tallaan täällä maanpäällä vain kun on pakko. En voi väittää etteikö minua olisi vallannut epätoivoiset ajatukset, ajatukset oman elämän lopettamisesta. En usko taivas puheisiin, mutta haluan uskoa ja minun on pakko uskoa, että kun kuolen pääsen lapseni luokse. Luulen etten ole tämän ajatuksen kanssa yksin, oikeastaan tiedän, että moni lapsensa menettänyt on ainakin hetkellisesti ajatellut näin. Ennen kun läheiseni hätä, jotka lukevat tätä blogia, nousee liian suureksi niin lisään tähän, että ajatukset ja itse teko ovat eriasia. En voisi olla niin itsekäs, en voisi tehdä sitä miehelleni enkä vanhemmilleni, varsinkin kun tiedän mitä oman lapsen menetys on. Eli minulla ei ole vaihtoehtoja kun jatkaa elämän suorittamista ja päivästä toiseen selviytymistä.
Toisaalta tuntuu niin hullulta, että tätäkö tämä tulee olemaan lopun elämää. Ei tätä kestä kukaan! 5kk lapseni menetyksestä ja tuntuu, että olisin kärsinyt monen vuoden ajan. Joka suunnalta henkistä turpiin ottoa. Pitäisi tehdä asioita joista nautin ja olla ihmisten kanssa, joiden kanssa on hyvä olla. Mutta kun en tiedä enää itsekään mistä nautin, nautinko oikein mistään? Tai nautin minä, yleensä nukkuminen on se jolloin saan tältä ajatusryöpsyltä ja ikävältä hetkellisen rauhan. Illalla on ihana kömpiä sänkyyn kun tietää sen päivän tuskan olevan kohta ohi, ehkä huomenna on edes vähän helpompaa? Paitsi sellaiset yöt ovat pahoja jolloin vaivaa painajaiset, onneksi suurinosa öistä menee ihan pimeänä. Miten ja mistä ommella sitten uusi punainen lanka, joka kannattelisi muita lankoja. En edes tiedä voiko sellaista lankaa enää ommella tähän elämään, tuleeko elämäni olevaan hajanaisten lankojen sotku, jotka lojuvat ympäriinsä kaivaten kannattelevaa punaista lankaa.
Todellisuus on tässä hetkessä ja tässä vuodessa, mutta pääni käsittelee asiaa hullunkurisesti. Jos voisin elää uudestaan viime vuotta muuttaen lopun olisi pian mahassani kasvamassa pieni rakas ihme. Kai tämä on vaan niin helvetin tuskallista ajatella miten vuoden takainen onni on muuttunut näin suureksi suruksi. Ehkä ensi vuonna voin ajatella, että tänä vuonna tähän aikaan kaikki oli jo päin helvettiä. Miksi sitten se meille annettu punainen lanka ei jaksanut kantaa? Miksi lapsemme elämänlanka oli niin hauras, miksi se ei jaksanut kantaa? Missä myydään niitä uusia punaisia lankoja, edes sellaisia jotka löysästi kannattelisivat muita lankoja, täältä löytyisi ostaja.
Tuntuu, että oma elämäni on hukkaan heitetty ja tallaan täällä maanpäällä vain kun on pakko. En voi väittää etteikö minua olisi vallannut epätoivoiset ajatukset, ajatukset oman elämän lopettamisesta. En usko taivas puheisiin, mutta haluan uskoa ja minun on pakko uskoa, että kun kuolen pääsen lapseni luokse. Luulen etten ole tämän ajatuksen kanssa yksin, oikeastaan tiedän, että moni lapsensa menettänyt on ainakin hetkellisesti ajatellut näin. Ennen kun läheiseni hätä, jotka lukevat tätä blogia, nousee liian suureksi niin lisään tähän, että ajatukset ja itse teko ovat eriasia. En voisi olla niin itsekäs, en voisi tehdä sitä miehelleni enkä vanhemmilleni, varsinkin kun tiedän mitä oman lapsen menetys on. Eli minulla ei ole vaihtoehtoja kun jatkaa elämän suorittamista ja päivästä toiseen selviytymistä.
Toisaalta tuntuu niin hullulta, että tätäkö tämä tulee olemaan lopun elämää. Ei tätä kestä kukaan! 5kk lapseni menetyksestä ja tuntuu, että olisin kärsinyt monen vuoden ajan. Joka suunnalta henkistä turpiin ottoa. Pitäisi tehdä asioita joista nautin ja olla ihmisten kanssa, joiden kanssa on hyvä olla. Mutta kun en tiedä enää itsekään mistä nautin, nautinko oikein mistään? Tai nautin minä, yleensä nukkuminen on se jolloin saan tältä ajatusryöpsyltä ja ikävältä hetkellisen rauhan. Illalla on ihana kömpiä sänkyyn kun tietää sen päivän tuskan olevan kohta ohi, ehkä huomenna on edes vähän helpompaa? Paitsi sellaiset yöt ovat pahoja jolloin vaivaa painajaiset, onneksi suurinosa öistä menee ihan pimeänä. Miten ja mistä ommella sitten uusi punainen lanka, joka kannattelisi muita lankoja. En edes tiedä voiko sellaista lankaa enää ommella tähän elämään, tuleeko elämäni olevaan hajanaisten lankojen sotku, jotka lojuvat ympäriinsä kaivaten kannattelevaa punaista lankaa.
Todellisuus on tässä hetkessä ja tässä vuodessa, mutta pääni käsittelee asiaa hullunkurisesti. Jos voisin elää uudestaan viime vuotta muuttaen lopun olisi pian mahassani kasvamassa pieni rakas ihme. Kai tämä on vaan niin helvetin tuskallista ajatella miten vuoden takainen onni on muuttunut näin suureksi suruksi. Ehkä ensi vuonna voin ajatella, että tänä vuonna tähän aikaan kaikki oli jo päin helvettiä. Miksi sitten se meille annettu punainen lanka ei jaksanut kantaa? Miksi lapsemme elämänlanka oli niin hauras, miksi se ei jaksanut kantaa? Missä myydään niitä uusia punaisia lankoja, edes sellaisia jotka löysästi kannattelisivat muita lankoja, täältä löytyisi ostaja.
Kommentit
Lähetä kommentti