Vertaistuki
Olen ajoittain tuntenut itseni lapseni kuoleman jälkeen yksinäiseksi. Tiettyjen elmäntilanteiden ristiriitaisuus on ajanut minut myös kauemmaksi monesta ystävästäni. Minun on pitänyt olla myös itsekäs, koska jotkut tilanteet tekisi vain enemmän tässä tilanteessa hallaa. Mutta kaipaan ystäviäni, kaipaan asioiden jakamista heidän kanssa. Toisaalta olen nykyään toinen ihminen, ihminen jota itsekään en aina tunnista. Tällä hetkellä minulla ei ole paljon annettavaa tai kerrottavaa, minulla on vain tämä suru, ikävä ja tuska joka määrittää hyvin pitkälti sen mitä olen ja miten elän. Rehellisesti en jaksa olla kiinnostunut arkisista asioista, iloista ja murheista, vaikka tottakai minä haluan läheisilleni pelkkää hyvää ja välitän heistä.
Mieheni on ollut ehdoton tuki ja turva tällä ikuisella surutaipaleella, hän on nostanut minut syvimmistä vesistä monta kertaa, vaikka ei tämä hänellekään helppoa ole. Olen kuitenkin kaivannut naisen näkökulmaa ja tukea asioihin. Ihmistä jonka kanssa jakaa lapsensa menettäneen äidin tuskaa ja ikävää. Koen nimittäin joissain asioissa tässä olevan naisen ja miehen ero, äidin ja isän ero. Jos lapseni eläisi minulla olisi monta ystävää jonka kanssa jakaa vauva-arkea ja siihen kuuluvia ajatuksia. En millään tavalla halua vähätellä ystävieni tärkeyttä tässä hetkessä, mutta en oleta, että kukaan voisi tätä ymmärtää jos ei ole samaa kokenut. Sitten kun aika on siihen oikea, toivon kuitenkin että ystäväni jaksavat kuunnella kerta toisensa jälkeen samat asiat lapsestani ja surustani, vaikka aikaa olisi mennyt paljon.
Ensimmäinen verkosto mistä hain vertaistukea oli facebookin Käpy ry;n vertaistukiryhmä. Siellä taustalla seurailin muiden ihmisten surua, se oli ainut paikka jossa en tuntenut olevani ainut lapsensa menettänyt. Ryhmä on hyvä ja edelleen siellä olen, mutta se ei kuitenkaan ole antanut riittävää tukea minulle. Se on enemmän avointa keskustelua, mutta ei siinä niin pysty henkilökohtaisesti kenenkään kanssa vaihtamaan ajatuksia. Ryhmän kautta olen kuitenkin löytänyt muutaman ihanan ihmisen, joilla menetys yhtä tuore ja kyseessä on samanikäinen lapsi. Heidän kanssa olen laittanut yksityisviestejä ja pystynyt purkamaan surua, tuskaa ja ikävää. Lisäksi yhden blogin kautta erään äidin kanssa vaihdettu ajatuksia. Harmi, että he kaikki asuvat kaukana ja heitä on siksi vaikea nähdä kasvotusten. Jossain vaiheessa tuli tunne, että kaipaan tukihenkilöä. Sellaista jolla taustalla samankaltainen menetystys ja siitä olisi jo jonkun verran aikaa, sellaista joka voisi olla nimenomaan minun tukena. Onneksi juuri sopiva tukihenkilö löytyi Käpy ry;n kautta, hänen kanssa olemme laittaneet sähköpostia. Iso kiitos hänelle. Edelleen kuitenkin se fyysinen läsnäolo puuttuu.
Vaikka maailma on muuttunut ja asiointi käydään entistä enemmän internetissä on se kuitenkin näin vaikean ja tuskaisen asian käsittelemiseen ja toiselle ihmiselle syvimpien tunteiden välittämiseen vaikea väylä. Kaipaan sellaista ihmistä, äitiä, jolle voisin soittaa juuri sillä hetkellä kun kaipaisin vertaisen tukea tai ymmärrystä. Sellaista joka voisi olla fyysisesti läsnä ajoittain. Viime viikolla kävimme ensimmäistä kertaa Käpy ry;n vertaistukitapaamisessa. Ensimmäinen kerta meni tunnustellessa ja ihmisiin tutustuessa, vaikea aihe alkaa kertomaan tuntemattomille, vaikka he ovat saman kokeneet. Kuitenkin ensimmäistä kertaa koin, että ympärilläni oli ihmisiä jotka puhuvat samaa kieltä ja oikeasti ymmärtävät tätä tuskaa. Kerrankin oli tunne, että emme ole ainoat lapsensa menettäneet vaan meitä on surullisen monta. Tapaamiset ovat kerran kuussa, toivoisin niiden jopa olevan useammin. Aiomme mennä kyllä uudestaan, kenties sieltä löytyy joku ihana äiti jonka kanssa voisi muutenkin olla yhteyksissä.
Mieheni on ollut ehdoton tuki ja turva tällä ikuisella surutaipaleella, hän on nostanut minut syvimmistä vesistä monta kertaa, vaikka ei tämä hänellekään helppoa ole. Olen kuitenkin kaivannut naisen näkökulmaa ja tukea asioihin. Ihmistä jonka kanssa jakaa lapsensa menettäneen äidin tuskaa ja ikävää. Koen nimittäin joissain asioissa tässä olevan naisen ja miehen ero, äidin ja isän ero. Jos lapseni eläisi minulla olisi monta ystävää jonka kanssa jakaa vauva-arkea ja siihen kuuluvia ajatuksia. En millään tavalla halua vähätellä ystävieni tärkeyttä tässä hetkessä, mutta en oleta, että kukaan voisi tätä ymmärtää jos ei ole samaa kokenut. Sitten kun aika on siihen oikea, toivon kuitenkin että ystäväni jaksavat kuunnella kerta toisensa jälkeen samat asiat lapsestani ja surustani, vaikka aikaa olisi mennyt paljon.
Ensimmäinen verkosto mistä hain vertaistukea oli facebookin Käpy ry;n vertaistukiryhmä. Siellä taustalla seurailin muiden ihmisten surua, se oli ainut paikka jossa en tuntenut olevani ainut lapsensa menettänyt. Ryhmä on hyvä ja edelleen siellä olen, mutta se ei kuitenkaan ole antanut riittävää tukea minulle. Se on enemmän avointa keskustelua, mutta ei siinä niin pysty henkilökohtaisesti kenenkään kanssa vaihtamaan ajatuksia. Ryhmän kautta olen kuitenkin löytänyt muutaman ihanan ihmisen, joilla menetys yhtä tuore ja kyseessä on samanikäinen lapsi. Heidän kanssa olen laittanut yksityisviestejä ja pystynyt purkamaan surua, tuskaa ja ikävää. Lisäksi yhden blogin kautta erään äidin kanssa vaihdettu ajatuksia. Harmi, että he kaikki asuvat kaukana ja heitä on siksi vaikea nähdä kasvotusten. Jossain vaiheessa tuli tunne, että kaipaan tukihenkilöä. Sellaista jolla taustalla samankaltainen menetystys ja siitä olisi jo jonkun verran aikaa, sellaista joka voisi olla nimenomaan minun tukena. Onneksi juuri sopiva tukihenkilö löytyi Käpy ry;n kautta, hänen kanssa olemme laittaneet sähköpostia. Iso kiitos hänelle. Edelleen kuitenkin se fyysinen läsnäolo puuttuu.
Vaikka maailma on muuttunut ja asiointi käydään entistä enemmän internetissä on se kuitenkin näin vaikean ja tuskaisen asian käsittelemiseen ja toiselle ihmiselle syvimpien tunteiden välittämiseen vaikea väylä. Kaipaan sellaista ihmistä, äitiä, jolle voisin soittaa juuri sillä hetkellä kun kaipaisin vertaisen tukea tai ymmärrystä. Sellaista joka voisi olla fyysisesti läsnä ajoittain. Viime viikolla kävimme ensimmäistä kertaa Käpy ry;n vertaistukitapaamisessa. Ensimmäinen kerta meni tunnustellessa ja ihmisiin tutustuessa, vaikea aihe alkaa kertomaan tuntemattomille, vaikka he ovat saman kokeneet. Kuitenkin ensimmäistä kertaa koin, että ympärilläni oli ihmisiä jotka puhuvat samaa kieltä ja oikeasti ymmärtävät tätä tuskaa. Kerrankin oli tunne, että emme ole ainoat lapsensa menettäneet vaan meitä on surullisen monta. Tapaamiset ovat kerran kuussa, toivoisin niiden jopa olevan useammin. Aiomme mennä kyllä uudestaan, kenties sieltä löytyy joku ihana äiti jonka kanssa voisi muutenkin olla yhteyksissä.
Kommentit
Lähetä kommentti