Suojamuuri

On jännä miettiä sitä, millaisen kuvan itsestäni olen antanut toisille koulussa. Toisaalta sieltä löytyy niitä minulle ominaisia piirteitä, jotka ovat minuun sisäänrakennettu. Kuten avoimuus, iloisuus ja positiivisuus. Nämä ajatukset heräsivät tämän päivän myötä kun tehtiin harjoite, jossa jokainen kirjoitti ainakin yhden asian jokaisesta luokkatoverista. Asioiden piti olla positiivisia ja aikaa miettimiseen oli rajallinen. Toisaalta toisen harjoitteen myötä pohdittiin millainen on meidän kotiryhmät eli ryhmät missä pääasiassa tehdään tehtäviä. Kirjattiin asioita mitä me ollaan ryhmänä ja lisäksi jokaisesta meistä mietittiin yksi asia mitä me tuomme ryhmään. Muiden mielestä olen järkevä toimija, joka on sinällään itselleni outo ja uusi rooli. Luulen tapahtuneiden vaikuttaneen tähän, ehkä sellainen laaja elämänkokemus ja jopa vahvat mielipiteet tuovat tälläisen piirteen minussa esiin.

Kuitenkin aloin miettimään asiaa siltä kantilta, että vedänkö roolia koulussa. Osittain vedän ja osittain voisin sanoa, että koulu on antanut minulle taas itsevarmuutta ja sellaista määränpäätä missä koen taas olevan jotain merkitystä. Minulla on valtava tahto auttaa toisia, tehdä sellaisia asioita joilla on yhteiskunnallisesti merkitystä. Sellaisten ihmisten hyväksi jotka kenties tarvitsevat tukea ja omaa ääntä kuuluviin. Toisaalta taas tuntuu, että minulla on koulurooli. Sellainen suojamuuri päälläni, esitän iloisempaa kuin olen. Esitän, että minulla on kaikki hyvin, vaikka ahdistaa. Tarpeeksi syvälle jos jokin aihe sorkkii niin silloin tämä suojamuuri murtuu. Silti välillä tuntuu, että pakonedestä joudun esittämään muuta kuin mitä tunnen.

Koen myös etten pysty tyystin avautumaan tuntemuksistani, koska koen ettei kukaan voi ymmärtää mitä lapsen menetys on. Tuntuu ettei tajuta miten kokonaisvaltaisesti se vaikuttaa jokaiseen osa-alueeseen elämässä. Se pienikin asia tai sana saattaa laukaista minulle sen surun tunteen tai ahdistuksen. Kuten olen joutunut huomaamaan, että koulussa puhutaan paljon kuolemasta, vaikka se ei suoranaisesti liity meidän alaan. Joudun kamppailemaan sen asian kanssa ettei se lyö minua lukkoon, joskus onnistun joskus en. Kaipaisin niin kovasti myös sellaista ihmistä ryhmään jolle voisin avoimesti puhua asioista ja jopa itkeä kesken koulupäivän. Tuntuu niin vaikealle pidättää niitä asioita sisällään, mutta samalla ei voi nyt ihan retkahtaa koko luokan edes. Tai voi ja joskus on niin käynytkin, mutta jos näin tekisin aina olisi melkein päivittäistä.

Ehkä kun tutustutaan luokan kanssa paremmin niin voin alkaa varoen laskea muuriani, ehkä löydän sellaisen henkilön jolle voin luottamuksellisesti avautua. Silti tuntuu, että tämä asian niin vahvasti sellainen et siihen kaipaa sitä vertaistukea. Ammatillisestikin tästä on minulle herännyt ajatus, että ehkä joskus voin yhdistää vertaistuen ja ammattillisen näkökulman palkkatyössäni yhteen. Se olisi ainakin niin tärkeä ja merkityksellinen asia itselleni, toinen asia on sitten onko se liian syvälle henkilökohtaisuuksiin menevä.

Mä tiedän, että mä olen vahva ja koulu on tuonut minuun uutta tarmoa. Silti aina en vain jaksaisi olla se vahva, vaikka tiedän ettei ole vaihtoehtoja.