Tunteet ja hyväksyminen
Olen yrittänyt alkaa hyväksymään sitä ettei elämästäni koskaan voi tulla samanlaista kuin se oli. Yritän hyväksyä sen ettei minusta koskaan tule enää kokonainen, meidän perhe ei voi olla kokonainen. Yritän oppia hyväksymään, että joudun aina käymään henkistä kamppailua tunteiden kanssa. Ettei sanoilla ilo ja onni ole enää samanlainen merkitys kuin ennen. Ne ovat viime aikana olleet väliaikaisia tunteita jotka tulevat yleensä hauskan tilanteen myötä. Niin sitä on sanottu, että ajan myötä asioiden kanssa oppii elämään. Kai tämä on jonkun asteista oppimista sitten. Olen oppinut elämään surun kanssa enkä tavoittele edes sitä samanlaista tunnetta mitä oli ennen Töyhtiäisen kuolemaa. Suru on osa minua ja meitä jota kannamme joka päivä kaikissa tilanteissa mukana.
Suru; Se on tätä kaikkea, se on valuvia kyyneleitä ja se on kyyneleitä jotka takertuvat sisälleni. Suru kattaa kaiken tunteiden kirjon, sisältäen menetetystä menneestä menetettyyn tulevaan. Suru, joka voi näkyä hyvin eri tavoin päivästä riippuen. Joskus se painaa niin paljon etten jaksaisi kantaa ja toisinaan se laahautuu mukanani
Ikävä; Se puristava tunne rintakehässä, se järkyttävä halu saada Töyhtiäinen syliin. Se tunne miten kovasti kaipaat niitä pieniä sormia, varpaita, sitä veikeää ilmettä kasvoilla. Se tunne kun haluaisit pörröttää Töyhtiäisen hiuksia omia kasvoja vasten. Ikävä perhe-elämää, ikävä sitä tunnetta kun saat sulkea oman lapsesi syliin. Ikävä käsikapaloa, kenguruhoitoa, suukkoja ja niitä meidän perheen käsiä keskoskaapin sisällä. Ikävä niitä yhteisiä hetkiä ja niitä hetkiä mitkä me menettiin yhdessä.
Viha; Tämä on ollut todella vaikea tunne, vaikeaksi sen tekee kun sillä ei ole kohdetta. Sitä tahtoisi voida kohdentaa sen vihan johonkin tai jollekkin. Ehkä se olisi helpompi jäsentää, vaikka mitään se ei muuttaisi. Se sisällä toisinaan kiehuva raivo on aika pelottavaa enkä ole keksinyt kun ylipäätänsä elämän johon sen kohdistaisin.
Katkeruus ja Kateus; Katkeruus ja kateus ovat myös vaikeita tunteita käsitellä. Mikään tapahtunut ei ole kuitenkaan kenenkään vika. Silti olen katkera ja kateellinen kun toiset saavat oman pienensä syliinsä ja saavat ne vaaleanpunaiset lasit silmillä elää perheenä. Enhän minä tiedä kenenkään taustoja, kuinka rankkoja kokemuksia kenelläkin on. Minä näen vain heidän onnensa siitä lapsesta ja se kirpaisee syvältä. Olen myös katkera siitä, että ne jotka eivät ole kykeneväisiä huolehtimaan edes itsestään saavat lapsia sen minkä kerkeävät. Valehtelisin jos väittäisin ettenkö olisi ajatellut, että heille olisi oikein lapsen menetys.
Kiitollisuus; Olen edelleen sitä mieltä etten vaihtaisi sitä tosiasiaa ettei Töyhtiäistä olisi ollut. Olen kiitollinen siitä, että hän juuri on meidän tyttö ja hän on opettanut niin monta asiaa minulle. Saan ylpeästi olla hänen äitinsä, aina ja ikuisesti. Tämä välillä tahtoo vaan unohtua, kiitollisuus meinaa piiloutua surun alle.
Rakkaus; Kuinka paljon voi rakastaa? Se miten pyyteetöntä rakkaus on omaa lasta kohtaan on sellainen etten voi sitä edes sanoin kuvata.
Toivo; Tämä on toinen sellainen tunne, joka helposti piiloutuu surun alle. Olen alkanut luottamaan vertaisten sanoihin, että joskus se toivon tunne voisi olla mahdollista. Joskus se toivon kipinä kohtalaisesta, erilaisesta, mutta elettävästä elämästä olisi mahdollista. Siihen on vielä matkaa ja luulen, että se siihen tarvitaan Töyhtiäisen sisarus näyttämään tietä.
Suru; Se on tätä kaikkea, se on valuvia kyyneleitä ja se on kyyneleitä jotka takertuvat sisälleni. Suru kattaa kaiken tunteiden kirjon, sisältäen menetetystä menneestä menetettyyn tulevaan. Suru, joka voi näkyä hyvin eri tavoin päivästä riippuen. Joskus se painaa niin paljon etten jaksaisi kantaa ja toisinaan se laahautuu mukanani
Ikävä; Se puristava tunne rintakehässä, se järkyttävä halu saada Töyhtiäinen syliin. Se tunne miten kovasti kaipaat niitä pieniä sormia, varpaita, sitä veikeää ilmettä kasvoilla. Se tunne kun haluaisit pörröttää Töyhtiäisen hiuksia omia kasvoja vasten. Ikävä perhe-elämää, ikävä sitä tunnetta kun saat sulkea oman lapsesi syliin. Ikävä käsikapaloa, kenguruhoitoa, suukkoja ja niitä meidän perheen käsiä keskoskaapin sisällä. Ikävä niitä yhteisiä hetkiä ja niitä hetkiä mitkä me menettiin yhdessä.
Viha; Tämä on ollut todella vaikea tunne, vaikeaksi sen tekee kun sillä ei ole kohdetta. Sitä tahtoisi voida kohdentaa sen vihan johonkin tai jollekkin. Ehkä se olisi helpompi jäsentää, vaikka mitään se ei muuttaisi. Se sisällä toisinaan kiehuva raivo on aika pelottavaa enkä ole keksinyt kun ylipäätänsä elämän johon sen kohdistaisin.
Katkeruus ja Kateus; Katkeruus ja kateus ovat myös vaikeita tunteita käsitellä. Mikään tapahtunut ei ole kuitenkaan kenenkään vika. Silti olen katkera ja kateellinen kun toiset saavat oman pienensä syliinsä ja saavat ne vaaleanpunaiset lasit silmillä elää perheenä. Enhän minä tiedä kenenkään taustoja, kuinka rankkoja kokemuksia kenelläkin on. Minä näen vain heidän onnensa siitä lapsesta ja se kirpaisee syvältä. Olen myös katkera siitä, että ne jotka eivät ole kykeneväisiä huolehtimaan edes itsestään saavat lapsia sen minkä kerkeävät. Valehtelisin jos väittäisin ettenkö olisi ajatellut, että heille olisi oikein lapsen menetys.
Kiitollisuus; Olen edelleen sitä mieltä etten vaihtaisi sitä tosiasiaa ettei Töyhtiäistä olisi ollut. Olen kiitollinen siitä, että hän juuri on meidän tyttö ja hän on opettanut niin monta asiaa minulle. Saan ylpeästi olla hänen äitinsä, aina ja ikuisesti. Tämä välillä tahtoo vaan unohtua, kiitollisuus meinaa piiloutua surun alle.
Rakkaus; Kuinka paljon voi rakastaa? Se miten pyyteetöntä rakkaus on omaa lasta kohtaan on sellainen etten voi sitä edes sanoin kuvata.
Toivo; Tämä on toinen sellainen tunne, joka helposti piiloutuu surun alle. Olen alkanut luottamaan vertaisten sanoihin, että joskus se toivon tunne voisi olla mahdollista. Joskus se toivon kipinä kohtalaisesta, erilaisesta, mutta elettävästä elämästä olisi mahdollista. Siihen on vielä matkaa ja luulen, että se siihen tarvitaan Töyhtiäisen sisarus näyttämään tietä.
Kommentit
Lähetä kommentti