Hei hei mitä kuuluu

Tätä kysymystä olen pohtinut pari päivää, millä mielellä olen? Mitä minulle oikein kuuluu? Olen ehkä vahvempi kun aikoihin, ehkä vahvempi kuin koskaan. Osaan tiedostaa omat arat kohtani, heikkouteni surussa ja ihmisenä. Tiedän mitä välttää ja miten välttyä suurilta ahdistuskohtauksilta, ainakin suurinpiirtein. Alan tuntemaan suruni ja voimavarani enemmän kuin hyvin. Jaksan tehdä asioita ja olen kiinnostunut muista ihmisistä sekä elämästä enemmän kuin pitkään aikoihin...Silti sisälläni on tyhjyys, tunne ja paino joka ei katoa. Elämä tuntuu jatkavan pyörimistään ja ihmiset sen mukana, mutta tuntuu etten edelleen saa siitä kiinni. Kerkeän tarttua siihen ehkä hetkeksi kun se taas irtoaa otteestani etäämmäksi minusta. Osaan iloita ja nauraa, mutta en tunne oloani iloiseksi tai onnelliseksi. Olen tottunut siihen, että tältä minusta nyt vaan tuntuu ja tälläinen tämä elämä nykyään on. Olen hyväksynyt ehkä ettei merkittävää muutosta tai käännekohtaa tule, jossa kokisin elämän taas elämisen arvoiseksi.

Ensi viikon keskiviikkona, 14. päivä helmikuuta meidän Töyhtiäinen olisi jo 1,5 vuotta. Tuntuu hurjalta ajatella, että täällä tepastelisi iso pieni neiti jo. Kyllä me kotona jo oltaisiin, aivan varmasti!
Samana päivänä on myös ystävänpäivä sekä syventävän ruotsin tentti, niin kaikki vaan jatkaa pyörimistään, mutta minulle se on ennen kaikkea Töyhtiäisen 1,5 -vuotis päivä.

Hei hei mitä kuuluu
Sä kysyt ja kaikki on ok
No hyvä sun on puhuu
Kun sä et tiedä miltä musta tuntuu

Pikku hiljaa minut riisutaan masennusdiagnoosista ja olen taas selväjärkisten kirjoissa, kuulostaa lupaavalta. Samaan aikaan hoitajan sanat "suru ei katoa koskaan täysin" kaikuu korvissani. Suru on aina osa minua, Töyhtiäinen on aina iso osa minua ja niin minun on vaan elettävä näiden tunteiden ja tuskan kanssa. Mutta voinko löytää elämästä koskaan sen elämisen arvoisen asian? En väitä etteikö minulle olisi paljon hyviä asioitakin elämässä, mutta menetys peittoo kaiken sen allensa. Olen pohtinut tätä aihetta jo useaan kertaan blogissani ja joka kerta se on saanut saman vastauksen.

Sinun, minä olen sinun
mee sun luojalles kertomaan
Minun, sinä olet minun
vaikka pois nyt sua kannetaan

Ja varmista että hän käsittää
mitä hän varasti taas
Palasen kauneinta elämää
tuli näin tuhoamaan

Taas olen kerännyt rippeeni maasta ja hyväksynyt pettymyksen, minkä koin lapsettomuushoitojen lopputuloksesta. Olen taas valmis uuteen taisteluun, joka tuntuu jo liiankin tutulta. Taas olen siinä pisteessä, että elättelen toiveita, että ehkäpä nyt meillä suodaan jotain hyvää. Ehkä taas loppu kuusta piiloudun kolooni ja myönnän jälleen kerran tappioni, ei tälläkään kertaa. Pelottavinta ehkä kuitenkin on, että entäs jos raskauden myötäkään se elämisen arvoinen elämä ei löydä meidän luokse?





Kommentit