Uskallanko vielä unelmoida?

Ennen tätä kaikkea, silloin kun luin lähihoitajaksi, haaveilin työskentelystä lasten kanssa. Päiväkoti oli niin oma juttuni, vaikka suuntauduinkin vanhustyöhön. Rakastin harjoittelua päiväkodissa ja sain sieltä parhaat arvosanatkin. Vanhustyö oli tavallaan pakollinen suuntautuminen, koska aikuskoulutuksessa tarjonta oli suppea. Suuntautumispuolen takia ikinä en kovin aktiivisesti edes yrittänyt hakea esimerkiksi päiväkotiin töihin, mutta haaveilin siitä salaa. Nyt tapahtuneiden asioiden jälkeen olin sulkenut tuon vaihtoehdon kokonaan pois. En pystyisi työskentelemään pienten lasten kanssa, saati ihan vauvojen. Enhän minä pysty edes olemaan samassa tilassa vauvojen kanssa.

Tällä viikolla olimme koulun puolesta rekrytointi messuilla ja siellä oli mm. yksi yksityinen päiväkoti esittelemässä toimintaansa. Siitä lähtien minulla on ollut tunne, että kaipaan sitä unelmaa työskennellä lasten kanssa. Tällä hetkellä lukemani alahan on nuoriso- ja kansalaistyötä, mutta miksi ei myös lasten kanssa. Huomasin jo kysyväni päiväkodin työntekijältä, että onko heillä minkä ikäisiä lapsia hoidossa. Jos vaan sattuisi olemaan niin, että ei olisi ihan pieniä. Tottakai heillä oli, tyhmä kysymys. Silti en ole päästänyt irti vielä tästä ajatuksesta, annan sen muhia ja muotoutua. Ehkä minä joskus vielä pystyn siihen? Ehkä se on se minulle luotu paikka? Ehkä Töytiäinen voisi kulkea siinä mukana lempeästi eikä niin viiltävä ikävänä? Voisinko edes kokeilla harjoittelun tehdä siellä?

En heitä tätä ajatusta romukoppaan, koulua on vielä monta vuotta jäljellä ja ajatukset kerkeävät muuttumaan. Annan ainakin ajatukselle mahdollisuuden, että ehkä joskus pystyn. Aina voin pitää sitä vaihtoehtona, että paikka olisi joku sellainen missä ei olisi ihan pieniä lapsia. Jotka eivät liian viiltävästi muistuttaisi Töyhtiäistä. Kaverin kanssa puhuin tällä viikolla myös siitä, että onhan minun pakko ottaa askel joskus? Onhan minun vaan, vaikka hammasta purren oltava joskus pienten lasten kanssa. Pieni hetki, sekuntti, kerrallaan. Tunnustellen miltä se tuntuu, kuitenkin suojellen itseäni. Pohjalle en sen takia halua.