Nahkahääpäivä

Tiistaita tuli täyteen kolme vuotta kun sanoimme TAHDON ja todellakin tahdomme edelleen. Kuten kaikkiin pitkiin parisuhteisiin kuuluu ylä- ja alamäet voin silti rehellisesti sanoa, että olen kuin vastarakastunut. Enpä olisi voinut kohta seitsemän vuotta sitten kuvitella minkälaisella yhteiselle elämänpolulle me lähdetään ja miten syvää voi rakkaus olla vuosienkin jälkeen. Jopa syvempää kuin alkuaikoina, hyväksyvämpää ja avoimempaa kuin koskaan ennen. Ollaan viime aikoina puhuttu niin syvistä asioista ja opeteltu entistä enemmän hyväksymään toistemme tavat toimia ja käsitellä asioita. Toista ei voi muuttaa, mutta asioista voi pyrkiä tekemään kompromisseja. Mieheni on ehdottomasti ollut se kannatteleva tekijä elämässäni kaiken tämän keskellä.

Mieheni jaksaa edelleen yllättää minut ja tässä kohtaa teot puhuvat enemmän kuin sanat. Koen parisuhteemme olevan entistä lujempi ja pelottavaa sanoa, mutta jopa rikkoutumaton. En keksi enää asioita mitkä sen voisi hajoittaa kun ollaan koettu jo se pahinkin mitä ihmiselle voi tapahtua ja siinäkin yhdessä pohjalla rämpineet. Mieheni on myös yksi tärkein tekijä mikä surun keskelläkin on saanut minut hymyilemään ja nauramaan, välillä sitä voisi sanoa jopa mustaksihuumoriksi.

Tekstini on yleensä hyvin surusävyisiä ja tuskaisia. Yksi syy siihen on, että tämä on minun kanavani purkaa pahaaoloa ja ikävää. Mut nyt haluan hiukan hehkuttaa ja kirjoittaa jotain positiivistakin. Sain mitä parhaimman ja koskettavimman häälahjan, se oli niin rakkaudella tehty minulle ja siihen oli käytetty aikaa ja vaivaa. Nyt on rima aika korkealla, siinäpä rakas mieheni yrität keksiä ensi vuodelle minulle yhtä ihanaa häälahjaa ;)

Meillähän häät oli tosiaan todella pienet, reilu 20 henkeä. Ne vietettiin hyvin vaatimattomasti juhannuksenvieton ohella, upeat ne siltikin oli. Mutta vähän meitä on jäänyt harmittaa kun ystäviä kutsuttiin aika vähän joten tämä on lupaus; 2 vuoden päästä, puuhääpäivänä pidetään uusinta bailut johon kutsutaan sitten enemmän ystäviä!