Purkaus

Saanko huutaa ja raivota, itkeä silmät päästä ulos. Mun sisällä on järkyttävä tuska, puristus ahdistus joka nousee rintakehästä kohti kurkkua. Mulla on pahaolla, mulla on järkyttävä IKÄVÄ minun lasta. Nyt on hetki kun tuntuu, että mä räjähdän tähän tuskaan. MIKSI? Miksi asiat on näin? Tänään olisi päivä jolloin pitelisin sylissäni 10 -kuukautista esikoistani. Silittäisin pörröistä päätä, kuiskaisin korvaan kuinka paljon äiti rakastaa.

Onko nämä asiat ikuisesti näin? Onko tämä ikuinen tuomio kärsiä tästä tuskasta? Millaisen tuskaisen ahdistusaallon koen kahden kuukauden päästä kun pitäisi viettää 1 -vuotis syntymäpäiviä. Tai vietetäänhän me, mutta ei niin kuin niitä kuuluisi viettää. Onko ikuisesti niin, että kaikissa päivissä on se ikävän varjo, musta huntu, joka varsinkin korostuu tälläisinä päivinä. Eikö mistään voi nauttia enää normaalisti?

Tänään tuntuu taas etten jaksa, pää räjähtää ihan kohta. Tule puhdistava itku tule, vie tämä suurin tuska hetkeksi edes pois. Kyyneleitä, mutta haluan itkeä kunnolla. Haluan volottaa, haluan saada itkupotkuraivarit. Raivota jollekkin tätä elämän epäoikeudenmukaisuutta, käydä huutamassa metsässä pahaaoloani.

Tai sitten mä haluan yrittää tehdä jotain mikä lievittäisi ahdistusta, joka siirtäisi ajatuksia muualle. Tiedän, että helpommin sanottu kuin tehty. Tässä mielentilassa harvoin onnistuu. Nyt tekisi mieli vain hautautua peiton alle, piiloutua maailmalta, nukkua ehkä. Vai mitä minä edes haluan? Haluanko mitään? Tämä on täyttä vuodatusta nyt, keino yrittää saada oksennettua tätä ajatusta ulos. Vuoropuhelua itseni kanssa, jotta ajatukset selkiytyisi. Ainakin kovasti yritän.

En jaksa edes oikolukea tekstiä nyt, tämä on vaan täysipurkaus tämän hetken tunnoista.
MINULLA ON IKÄVÄ!!!