Sinun lahja pienille taistelijoille
Olen aina pitänyt kaikesta kauniista, söpöstä ja tyttömäisestä. Silloin kun saimme tietää odottavamme tyttöä kuvittelin jo sielunisilmin miten saan pukea prinsessamekkoja, söpöjä vaaleanpunaisia vaatteita ja kauniita kukkapantoja tyttärelleni. Jos raskaus olisi ollut "normaali" olisin varmasti haalinut kaapin täyteen pieniä suloisia vaatteita tai onhan niitä, edelleen, mutta olisin ostanut enemmän itse. Edelleen kaapissa odottaa söpö kissa vaatesetti pienineen pöksyineen, paitoineen ja myssyineen, itseasiassa kaksi samanlaista eri koossa. Toisen sain lahjaksi. Myös pieni Star Wars potkupuku ja pöksyt, mieheni varmasti ehdoton suosikkivaate. Pörröinen nallepuku, jonka kuvittelin olevan se kotiutumispuku tyttärellemme. En ole halunnut enkä uskaltanut kaappiin pahemmin katsastaa enkä halua sitä toistaiseksi tyhjentää, se odottaa edelleen pientä pukijaa, meidän pientä tyttöä.
Keskoslapsen kanssa elämä on vähän toisenlaista, huolen ja murheen keskellä sitä kaipasi niitä asioita normaalista arjesta ja normaalista vauvan hoidosta. Rehellisesti kaipasin myös pinnallisia asioista, vaikka ei tietenkään tärkein asia ollut missään nimessä. Se oli kuitenkin pieni kosketus siihen mitä sen kuuluisi olla. Osastolla oli aika vähän sopivia vaatteita ja niitä oli aika turha yrittää edes pukea, koska niin monta piuhaa ja kanyylia lähti pienestä lapsestamme. Kuitenkin tärkeintä oli lapsemme hyvinvointi eikä äidin oman mielihalun toteutus, en missään nimessä halunnut toista kiusata lisää pukemalla kokoajan vaatetta päälle. Silloin kun tyttäremme voi paremmin ja piuhoja oli vähemmän puimme hänelle muutaman söpön asun, sukat ja myssyt olivat helppoja asusteita ja ne myös lämmitti pientä päätä ja jalkoja.
Tärkeäksi osaksi tuli kuitenkin peitot/makuualustat. Niitä oli paljon osastolla, mutta ongelmaksi tuli niiden saumat. Niitä pystyi käyttämään peittona, mutta pienen potilaan alla nämä saumat tulisivat painamaan. Oli pula saumattomista peitoista. Halusin tyttärellemme kauniita peittoja ja alusia valita, niiden piti olla sävy sävyyn ja tyttömäisiä. Sellaista vaaratonta ja normaalia äidin hömpötystä. Muistan kerran kun mieheni kävi valitsemassa peiton ja alusen niin olin minä kiikuttamassa niitä heti takaisin, ne ei ollut sävy sävyyn sopivia. Hyvin huomaa tämän miehen ja naisen välisen eron, onneksi tuo mies ei nyt oikeasti asiaa pahaksi ottanut. Tunteehan hän minut läpikotaisin.
Talvella minulla alkoi elää ajatus keskostenpeitoista, tuli kova tarve tehdä pienille potilaille jotain pientä mihin itse voisin vaikuttaa. Samalla tuoda jokaiselle sairaalaelämää elävälle vanhemmalle palan normaalia vauva-arkea huolen ja epätietoisuuden keskelle. Se olisi osa minun surutyötä ja samalla kaunis muisto minun tyttärestäni, hänen lahjansa muille pienille potilaille. Ajatuksesta tuli itselleni erittäin tärkeä. Näistä nimenomaan saumattomista peitoista mitä pystyisi käyttämään lapsen alla oli myös huutava pula ja niitä itse kaipasin silloin. Minä en ole koskaan ollut käsityöihminen ja jouduin alusta asti opettelemaan ihan ompelukoneen käyttöäkin. Aluksi harjoittelin tähdetilkuilla ja pyörittelin erilaisia versioita päässäni. Projekti hiukan hiipui kevään aikana kun tuli tunne, että millon olisin valmis viemään nämä peitot osastolle. Sinne olisi todella raskasta kävellä, mutta haluan henkilökohtaisesti ne käydä lahjoittamassa ja samalla viedä kirjeen hoitajille. En vieläkään tiedä milloin sen aika koittaa, mutta joskus lupaan sen tehdä.
Alkuviikosta kävin sitten ostamassa lisää kangasta peittoihin ja löysinkin aivan ihanan kankaan, se kangas veti minua suorastaan puoleensa ja sitten minulla välähti. Tämä kankaassa seikkaileva pöllö on sama pöllö mikä löytyi yhdestä tyttärellämme olevasta peitosta, ei ihme, että se veti minua puoleensa. Nyt olen aikaiseksi saanut kaksi pientä ja suloista peittoa, nämä taitaa vielä mennä harjoituskappaleista, mutta kangasta on yllinkyllin joten eiköhän niistä jotkut ole sitten lahjoistuskelpoisia. Pian on pienille taistelijoille peittoja, lahjana minulta ja tyttäreltäni.
Keskoslapsen kanssa elämä on vähän toisenlaista, huolen ja murheen keskellä sitä kaipasi niitä asioita normaalista arjesta ja normaalista vauvan hoidosta. Rehellisesti kaipasin myös pinnallisia asioista, vaikka ei tietenkään tärkein asia ollut missään nimessä. Se oli kuitenkin pieni kosketus siihen mitä sen kuuluisi olla. Osastolla oli aika vähän sopivia vaatteita ja niitä oli aika turha yrittää edes pukea, koska niin monta piuhaa ja kanyylia lähti pienestä lapsestamme. Kuitenkin tärkeintä oli lapsemme hyvinvointi eikä äidin oman mielihalun toteutus, en missään nimessä halunnut toista kiusata lisää pukemalla kokoajan vaatetta päälle. Silloin kun tyttäremme voi paremmin ja piuhoja oli vähemmän puimme hänelle muutaman söpön asun, sukat ja myssyt olivat helppoja asusteita ja ne myös lämmitti pientä päätä ja jalkoja.
Tärkeäksi osaksi tuli kuitenkin peitot/makuualustat. Niitä oli paljon osastolla, mutta ongelmaksi tuli niiden saumat. Niitä pystyi käyttämään peittona, mutta pienen potilaan alla nämä saumat tulisivat painamaan. Oli pula saumattomista peitoista. Halusin tyttärellemme kauniita peittoja ja alusia valita, niiden piti olla sävy sävyyn ja tyttömäisiä. Sellaista vaaratonta ja normaalia äidin hömpötystä. Muistan kerran kun mieheni kävi valitsemassa peiton ja alusen niin olin minä kiikuttamassa niitä heti takaisin, ne ei ollut sävy sävyyn sopivia. Hyvin huomaa tämän miehen ja naisen välisen eron, onneksi tuo mies ei nyt oikeasti asiaa pahaksi ottanut. Tunteehan hän minut läpikotaisin.
Talvella minulla alkoi elää ajatus keskostenpeitoista, tuli kova tarve tehdä pienille potilaille jotain pientä mihin itse voisin vaikuttaa. Samalla tuoda jokaiselle sairaalaelämää elävälle vanhemmalle palan normaalia vauva-arkea huolen ja epätietoisuuden keskelle. Se olisi osa minun surutyötä ja samalla kaunis muisto minun tyttärestäni, hänen lahjansa muille pienille potilaille. Ajatuksesta tuli itselleni erittäin tärkeä. Näistä nimenomaan saumattomista peitoista mitä pystyisi käyttämään lapsen alla oli myös huutava pula ja niitä itse kaipasin silloin. Minä en ole koskaan ollut käsityöihminen ja jouduin alusta asti opettelemaan ihan ompelukoneen käyttöäkin. Aluksi harjoittelin tähdetilkuilla ja pyörittelin erilaisia versioita päässäni. Projekti hiukan hiipui kevään aikana kun tuli tunne, että millon olisin valmis viemään nämä peitot osastolle. Sinne olisi todella raskasta kävellä, mutta haluan henkilökohtaisesti ne käydä lahjoittamassa ja samalla viedä kirjeen hoitajille. En vieläkään tiedä milloin sen aika koittaa, mutta joskus lupaan sen tehdä.
Alkuviikosta kävin sitten ostamassa lisää kangasta peittoihin ja löysinkin aivan ihanan kankaan, se kangas veti minua suorastaan puoleensa ja sitten minulla välähti. Tämä kankaassa seikkaileva pöllö on sama pöllö mikä löytyi yhdestä tyttärellämme olevasta peitosta, ei ihme, että se veti minua puoleensa. Nyt olen aikaiseksi saanut kaksi pientä ja suloista peittoa, nämä taitaa vielä mennä harjoituskappaleista, mutta kangasta on yllinkyllin joten eiköhän niistä jotkut ole sitten lahjoistuskelpoisia. Pian on pienille taistelijoille peittoja, lahjana minulta ja tyttäreltäni.
Kommentit
Lähetä kommentti