Ihmisten edessä

Kuten joskus aiemmin mainitsin, suru on tuonut tullessaan hyvinkin outoja oireita ja piirteitä minulle. Olen kärsinyt surun myötä jonkilaisesta sosiaalistentilanteiden pelosta sekä ahdistuneisuudesta yleisillä paikoilla. Osan oireista osaan selittää itselleni, osa oireista johtuu puhtaasti siitä, että pelkään törmääväni puolituttuihin. Pelkään vaivaantuneita keskusteluita ja jopa niitä sammakoita toisten ihmisten suusta. Toinen syy on se, että en halua tarkoituksella hakeutua paikkoihin jossa voi olla vauvoja tai raskaana olevia. Tiedän, että ne tilanteet ahdistavat minua. Osa oireista on kuitenkin sellaisia joita en osaa edes itselleni selittää.

Viime viikonloppuna olin ensimmäistä kertaa kunnolla ihmisten ilmoilla tai sellaisessa paikkaa joka vaati sosiaalista kanssakäymistä. Meillä oli ystäväpariskunnan häät, onneksi juhlat olivat kuitenkin aikuisten juhlat joten tiesin ettei sinne vauvoja olisi tulossa. Toisekseen porukka oli hääparia ja toista pariskuntaa lukuunottamatta minulle täysin tuntematonta joten epämukavat keskustelut olisi helpompi välttää. Juhlissa ei siis ollut mitään vikaa ja ihan mukavathan ne olivat, mutta nyt on ollut itselläni taas vaikeampi kausi. Töyhtiäisen syntymäpäivät lähenee ja olen ollut itse ahdistuneempi, Töyhtiäinen ollut myös entistä enemmän mielessä ja ikävä raastavampaa. En voinut välttyä juhlissa siitä olosta, että mitä minä täällä, minä haluaisin olla vain kotona Töyhtiäisen kanssa. En pääse eroon tunteesta, että kaikki on jotenkin teennäistä. Sellaista, että väkisin nyt yrittää elää tätä elämää kun on vain pakko.

Minut yllätti tunne, että halusinkin puhua Töyhtiäisestä myös muille. Sellaisille ihmisille joita en edes tunne, mutta silti en halunnut avata keskustelua kaikille, koska lapsen menetys on vaikea aihe puhua. Varsinkin kun juhlat ovat toisten ilonjuhla, en tarkoituksella halua pilata tunnelmaa. Naisten keskuudessa tuli jossain vaiheessa puhetta lapsista, silloin kaikkosin vain tilanteesta pois. Onneksi kukaan ei alkanut kysymään oliko meillä lapsia. Tiedän, että olisin vastannut, että kyllä. Mutta miten olisi ollut jatkokysymysten laita?

Jossain vaiheessa iltaa minun oli pakko päästä avautumaan jollekkin, onneksi porukasta löytyi yksi ihana naishenkilö jolle tuntui helpolle ja luontevalle avautua. Kiitos myös hänelle, että otti asian niin hyvin kun asian nyt voi ottaa eikä päästänyt sammakoita. Kuunteli vain, jota siinä hetkessä kaipasinkin.

Taannoin tuli myös tilanne jossa vauva/pieni tyttö tuli äitinsä kanssa vastaan kun olimme lenkillä, tyttö vilkutti minulle ja kuulin kuinka äiti kehui tyttöä miten hienosti hän oli vilkuttanut. Minä vain törkeänä lampsin ohi, ahdisti. He tulivat kuitenkin vastaan myöhemmin uudestaan ja tyttö vilkutti minulle taas, jostain minulle kumpusi tunne, että minun on vilkutettava takaisin. Vilkutin, hymyilin ja samalla kyynel vierähti silmäkulmaan, tuntui hyvälle ja samanaikaan ahdistavalle. Se pienen tytön vilkutus oli niin aito.

Minun ensi askeleet kohti sosiaalista elämää ja pieni askel kohti vauvoja/pieniä lapsia.

Kommentit