Pieni askel muille, iso askel minulle

Meillä oli tosiaan viikonloppuna ystäväpariskunnan häät, joita olin jännittänyt jo pitkään. Jo se minua jännittää, että pitää olla ihmisten ympäröimänä (tuntemattomien) ja se, että juhliin olisi tulossa tietenkin hääparin lapset. Joista toinen vain pari kuukautta vanhempi kuin Töyhtiäinen. En ole tätä ennen niin pieniin ottanut mitään kontaktia ja olen karttanut kaukaa kaikki vauvat ja Töyhtiäisen ikäiset taaperot.

Olin jo välillä pohtinut, että jätän juhlat väliin. Mieheni oli kuitenkin bestman ja en kai mä voi ikuisesti paeta muita niin päätin mennä. Ensimmäiset kyyneleet vuodatin heti kirkossa kun näin tämän pienen pojan, minulla on tapana ahdistuessa purra takahampaita yhteen ja niin sainkin sitten päänsäryn siitä kaupanpäälle. Seuraavat itkukohtaukset iskivät sitten laulujen aikana, miten voikaan jokainen laulu melkein muistuttaa Töyhtiäisestä? Jopa rakkauslaulutkin saan kuulostamaan siltä. Minua myös stressasi kuulla kun tämä poika itki paljon väsymyksestä, muuten olisi häntä ollut suhteellisen helppo karttaa eikä silleen olisi tarvinnut noteerata. Istuimme myös samassa pöydässä jopa kolmen lapsen kanssa joista nuorin kylläkin jo 3 vuotta. Tämä onneksi ei minulle ole haasteellista, koska lapset olivat jo sen verran isoja. Tietenkin mikä tuollaisissa tilanteissa sydäntä riipaisee on muiden toimiminen perheenä, hitto minäkin haluan, meidänkin pitäisi saada Töyhtiäisen kanssa. Mutta ei, me oltiin juhlissa kaksin. Onneksi tuo mies on niin ihana, että ymmärtää minua jo melkein kasvojeni ilmeistä ja oikealla hetkellä osaa pitää kädestä kiinni.

Mut sitten siihen itse ihmeeseen! Illan saatossa sulhanen tuli tämän pienen pojan kanssa meitä kohden ja niin minä vaan nousin penkistä ja lähestyin heitä. Jostain kummasta minuun iski äidinvaisto joka veti sen pienen pojan luokse, minun oli ihan pakko silittää häntä päästä ja leperrellä muutama sananen. Tuntui kuin olisin irtaantunut omasta kehostani ja ajatuksistani, jokin voima minut siihen tilanteeseen saattoi. Silloin myös tajusin, että miellän Töyhtiäisen sylivauvaksi, vaikka hän periaatteessa nyt on samanikäinen kun tämä poika. Minun tuntema Töyhtiäinen on pienen pieni vauva, ei kävele seisova jössikkä. Kaikki sellainen on vain meidän kuvitelmaa millainen olisi kävele seisova jössikkä Töyhtiäinen. Ehkä siis tämä auttoi minua tuossa tilanteessa, se myös auttoi oivaltamaan, että ehkä kun läheisteni vauvat kasvavat niin minun on helpompi heitä kohdata, vaikka he ovat samanikäisiä kuin Töyhtiäinen. Ehkä sylivauvat ovat se mitkä jäävät minulle ikuiseksi piruksi?

Siis oikeasti, mulle ei jäänyt hääjuhlasta muuta mieleen kun tuo ISO askel minulle! Todella iso! Sanotaanko etten edelleen mielelläni moiseen tilanteeseen hakeudu, sen verran se ahdistaa, mutta pakon edessä ainakin tuon ikäisistä minä selviän! Hitto olen ylpeä itsestäni!