Melankolinen masokisti

En tiedä olenko perusluonteeltani vähän synkkyyteen taipuvainen vai onko tämä piirre joka on noussut menetyksen myötä enemmän esille. Tai ehkä minussa on aina ollut kaksi puolta, se herskyvä iloinen ja sosiaalinen minä ja sitten se mietteliäs analysoiva melankolinen minä... Joskus ajattelin, että se oli vain vaihe, sellainen nuoruuden angsti vaihe jolloin koko maailma oli minua vastaan ja kamppailin niin itseni kun muidenkin kanssa.

On nimittäin erittäin synkkävaihe, vaihe jolloin mieli on musta ja tekisi taas pukeutua mustaan. Minä vastaan maailma ja maailman vääryydet sekä epäoikeudenmukaisuus. Luulisi minut erityisesti tälläisinä hetkinä hakevan jotain pientä piristystä ja iloa elämään, mutta miten minua ei vaan kiinnosta. Jos mieli on apaattinen niin ei jaksa innostua herskyvästä naurusta tai iloisista naamoista, oikeastaan toisten ilo ja onni tällä hetkellä vaan ärsyttää. Tekisi mieli vaan olla, piiloutua maailmalta peiton alle. Kyllä se kesäinen aurinko taas joskus sieltä tännekin paistaa, paistoihan se hetken, edes muutamalla säteellä kesälläkin. Silloin olo oli jopa siedettävä, siedettävämpi kuin pitkään aikaan, sellainen jonka jotenkin kesti ja jaksoi.

Yritänkö hakemalla hakea lisää pahaoloa ja ikävää? Luen Töyhtiäisen epikriisejä ja vaihdan hänestä kuvan puhelimeen sen mukaan missä päivässä mennään. Suoranainen tarkoitushan minun ei ole tuottaa itselleni lisää tuskaa, olla se masokisti, tarkoitukseni olisi saada pala sitä parasta aikaa elämässäni mitä niin kaipaan. Mutta taitaa kääntyä itseään vastaan tämä.

Voisi kuvitella, että haluaisin kuunnella iloista musiikkia ja katsoa pöhköjä komedioita, mutta ei. En tiedä olenko koskaan välittänyt sellaisista kovinkaan, ei mua vaan naurata ne, vaikka jotkut ihan hyviä ovatkin. Haluan katsoa toimintaa, poliisisarjoja, murhamysteerejä ehkä jopa sellaisia sarjoja missä jollakin menee huonosti? Olen aina pitänyt myös raskaammasta musiikista, nytkin haluan kuunnella synkkiä melankolisia kappaleita, jotka jollain tapaa kertovat tuskasta. Tai sitten kunnon kitarariffejä, raskasta paukutusta ja möreää miesääntä.

Jokaisella varmasti tiettyihin elämäntilanteisiin yhdistyy tiettyjä kappaleita. Vaikka tämä kappale ei nyt rokkia ole, mutta melankolinen se on. Se kuvastaa niin hyvin tätä kaikkea ja on siksi tärkeä, sen lauloi myös ystäväni Töyhtiäisen hautajaisissa, Johanna Kurkelan Prinsessalle, sen kappaleen aikana hanat aukeaa varmasti. Toinen tärkeä kappale on Killswitch Engagen Always, musiikkivideokin koskettaa. Siinä on veljekset, joista toinen on kuolemansairas. Ja ehkä kolmantena Paradise Lostin Pray Nightfall, kappaleen sanat soivat päässäni... In my head this all is, In my head this all is, In my head... Pray nightfall release me. Than I could wander, wander to deep sleep....