Olen vain ihminen
Olen elänyt reilun vuoden äärimäisen stressin alla, kaikki alkoin kun vuosi sitten toukokuussa niskaturvotusultrassa todettiin poikkeavuutta. Aloin reagoimaan pelkoon ja stressiin vuosi sitten heinäkuussa, ensin tuli jo minulle ennestään tuttu unettomuus ja pikku hiljaa minulle kehkeytyi yölliset pelkotilat. Kärsin valtavasta ahdistuneisuudesta, minusta tuntui etten saa happea enkä pysty hengittämään, pelkäsin kuolemaa. Olin varma, että minussa on fyysistä vikaa joten ravasin lääkäreillä ja joka kerta sen todettiin johtuvan henkisestä taakasta. Lopulta minulle löytyi sopivat lääkkeet unen tasaamiseen ja yöt rauhoittuivat.
Töyhtiäisen syntymän ja elämän aikaan en muista kärsineeni mistään fyysisistä oireista tai silloin ainakin ne on voinut sivuuttaa, koska tärkein on ollut Töyhtiäisen vointi. Menetyksen jälkeinen aika on taas niin sumeana mielessäni etten osaa erotella mitä olen henkisesti tai fyysisesti silloin tuntenut tai ollut tuntematta. Kevät talven myötä kun alkoi käsittämään mitä todella on tapahtunut ja todellisuus iski rankasti päin kasvoja alkoivat myös fyysiset oireet. Silloin itkin todella paljon, en liikkunut, ruoka ei maistunut, onneksi sentään nukuin lääkityksen avulla. Söin joka päivä Buranaa jonka jossain vaiheessa vaihdoin Miranaxiin lääkärin ohjeistuksen mukaan.
Kesää kohden päänsäryt vähenivät, mutta tutut vatsaoireet tulivat tilalle. Olen kärsinyt niistä jo vuosia, mutta ne ovat pysyneet hallittavissa pitkään. Silloin aikoinaan kävin tutkimuksissa, mutta muuta ei löytynyt kun laktoosi-intorelanssi ja diagnoosiksi tuli ärtyneenpaksusuolenoireyhtymä. Pitäisi elää stressitöntä elämää, syödä terveellisesti ja monipuolisesti sekä tietenkin liikkua. Kovin ei ole ollut voimia kiinnittää ruokavalioon huomiota, sitä on syönyt vaan mitä kurkusta alas saa ja monesti se ei ole ollutkaan mitenkään terveellistä. Liikkumaan olen taas pikku hiljaa pyrkinyt, se vaatii vain sen ponnistuksen et lenkille tulee lähdettyä, mutta ei vaadi niin suunnittelua kun ruokavalio. Nyt kuitenkin vatsaoireet ovat ottaneet taas vallan ja olisi pakko miettiä myös ruokavaliota, stressiä en poistaa nimittäin voi ellei joku tuo Töyhtiäistä takaisin. On nimittäin tuskaa kärvistellä vatsakipujen kanssa ja ravata vessassa, pahimmassa tapauksessa se voi mennä siihen pisteeseen et on tiedettävä tarkoin missä vessa sijaitsee.
Ihminen on niin psyykkinen fyysinen kokonaisuus, että jos jommalta kummalta suunnalta potkiin pitkään päähän alkaa kärsimään se toinenkin osa-alue. Lopputulos voi olla noidenkehä, jossa molemmat ruokkivat toisiaan.
Olen myös vahvasti tupakkariippuvainen, myönnän sen, mutta minulla ei vaan riitä motivaatio tai voimat sitä lopettaa. Se on aina ollut SE pakokeino ja muka stressin lievittäjä. Tiedän, mitä hyötyjä sen lopettamisesta olisi jo esimerkiksi hedelmällisyyden kannalta tai muutenkin, että happikulkisi paremmin. En silti pidä itseäni niin arvokkaana, että kykenisin nyt lopettaa. Siinä vaiheessa kun kaksi punaista viivaa pärähtää testiin on asia aivan eri, silloin on kyse niin tärkeästä ja arvokkaasta asiasta.
Tuntuu, että on sekaisin koko kroppa tästä kaikesta. Jos ei ole vatsakipuja niin sitten yleensä koskee päähän. Pakko yrittää keinoilla joihin voin itse vaikuttaa tehdä asialle edes vähän jotain, ei ole kiva kärsiä sekä henkisesti, että fyysisesti.
Töyhtiäisen syntymän ja elämän aikaan en muista kärsineeni mistään fyysisistä oireista tai silloin ainakin ne on voinut sivuuttaa, koska tärkein on ollut Töyhtiäisen vointi. Menetyksen jälkeinen aika on taas niin sumeana mielessäni etten osaa erotella mitä olen henkisesti tai fyysisesti silloin tuntenut tai ollut tuntematta. Kevät talven myötä kun alkoi käsittämään mitä todella on tapahtunut ja todellisuus iski rankasti päin kasvoja alkoivat myös fyysiset oireet. Silloin itkin todella paljon, en liikkunut, ruoka ei maistunut, onneksi sentään nukuin lääkityksen avulla. Söin joka päivä Buranaa jonka jossain vaiheessa vaihdoin Miranaxiin lääkärin ohjeistuksen mukaan.
Kesää kohden päänsäryt vähenivät, mutta tutut vatsaoireet tulivat tilalle. Olen kärsinyt niistä jo vuosia, mutta ne ovat pysyneet hallittavissa pitkään. Silloin aikoinaan kävin tutkimuksissa, mutta muuta ei löytynyt kun laktoosi-intorelanssi ja diagnoosiksi tuli ärtyneenpaksusuolenoireyhtymä. Pitäisi elää stressitöntä elämää, syödä terveellisesti ja monipuolisesti sekä tietenkin liikkua. Kovin ei ole ollut voimia kiinnittää ruokavalioon huomiota, sitä on syönyt vaan mitä kurkusta alas saa ja monesti se ei ole ollutkaan mitenkään terveellistä. Liikkumaan olen taas pikku hiljaa pyrkinyt, se vaatii vain sen ponnistuksen et lenkille tulee lähdettyä, mutta ei vaadi niin suunnittelua kun ruokavalio. Nyt kuitenkin vatsaoireet ovat ottaneet taas vallan ja olisi pakko miettiä myös ruokavaliota, stressiä en poistaa nimittäin voi ellei joku tuo Töyhtiäistä takaisin. On nimittäin tuskaa kärvistellä vatsakipujen kanssa ja ravata vessassa, pahimmassa tapauksessa se voi mennä siihen pisteeseen et on tiedettävä tarkoin missä vessa sijaitsee.
Ihminen on niin psyykkinen fyysinen kokonaisuus, että jos jommalta kummalta suunnalta potkiin pitkään päähän alkaa kärsimään se toinenkin osa-alue. Lopputulos voi olla noidenkehä, jossa molemmat ruokkivat toisiaan.
Olen myös vahvasti tupakkariippuvainen, myönnän sen, mutta minulla ei vaan riitä motivaatio tai voimat sitä lopettaa. Se on aina ollut SE pakokeino ja muka stressin lievittäjä. Tiedän, mitä hyötyjä sen lopettamisesta olisi jo esimerkiksi hedelmällisyyden kannalta tai muutenkin, että happikulkisi paremmin. En silti pidä itseäni niin arvokkaana, että kykenisin nyt lopettaa. Siinä vaiheessa kun kaksi punaista viivaa pärähtää testiin on asia aivan eri, silloin on kyse niin tärkeästä ja arvokkaasta asiasta.
Tuntuu, että on sekaisin koko kroppa tästä kaikesta. Jos ei ole vatsakipuja niin sitten yleensä koskee päähän. Pakko yrittää keinoilla joihin voin itse vaikuttaa tehdä asialle edes vähän jotain, ei ole kiva kärsiä sekä henkisesti, että fyysisesti.
Kommentit
Lähetä kommentti