14.08.16

On tavallinen sunnuntaipäivä, raskausviikkoja on kertynyt 25+2. Kello on taittunut jo iltapäivän puolelle kun kivut ottavat valtansa. Saan aaltomaisia kovia alaselkä- ja vatsakipuja, kivut turruttavat minut enkä pysty liikkumaan. Välillä kivut ovat lieviä kunnes taas kramppaa. Huomaan, että ne helpottuvat ollessani paikallaan ja kippurassa. Samalla viikolla olen kärsinyt hyvin lievistä alaselkä jomotuksista ja menoa on pitänyt vähän hidastaa.

Jossain vaiheessa saan kammettua itseni vessaan, vessassa huomaan kuinka verta valuu vanana pytyn pintoja pitkin. Tässä kohtaa alkaa soimaan hälytyskellot, raskaus ja verinen vuoto, ei normaalia. Alan olemaan huolestunut, jopa vähän paniikissa. Pyydän mieheni tuomaan puhelimen ja näppäilen sairaalan numeron. Pyrin hoitajalle selittämään tilanteen mahdollisimman hyvin, hoitaja käy varmistamassa asian vielä lääkäriltä. Saan ohjeeksi odottaa pari tuntia, jos kivut eivät helpota ja vuoto ei lakkaa olisi tultava paikalle.

Välillä tuntuu, että olo jopa helpottuu. Pääsen liikkumaan pois vessasta, syön vähän ja siirryn sohvalle makaamaan. Sitten ne kivut ottavat taas valtansa, aaltomaisia kipuja alaselässä ja vatsassa. Minuutit vierivät ja tunti alkaa täyttymään siitä hetkestä kun olen soittanut sairaalaan. Päätän mennä vessaan tarkistamaan tilanteen, tilanne ennallaan, vuoto vain jatkuu. Tokaisen miehelleni, että nyt on lähdettävä sairaalaan. Tämä ei ole normaalia enää. Minulla on tunne, että joudun pakko lepoon, mutta en pienessä mielessänikään osaa arvata mitä ilta tuo tullessaan.

Kotipihalla tulee vastaan tuttu naapuri, jolle huikkaan, että pitää lähteä tarkistamaan tilanne sairaalaan. Naapuri toivottaa tsemppiä matkaan. Kurvaamme kotipihasta ja minuuttien päästä saavummekin jo sairaalaan. Sairaalaan sisään käynnissä lukee synnyttäjät, astelemme sisään ja selitän tilanteen uudestaan vastaanotto luukulla. Pian hoitaja tuleekin ja hän ohjaa meidät yhteen hoitohuoneista. Vatsan ympärille kiedotaan supistusmittari ja hoitaja pyytää kuvailemaan vuodon määrää, kuvailen sen kuukautismaiseksi. Hoitaja poistuu hetkeksi huoneesta ja jään pötköttelemään sängylle samalla kun mittari piirtää käyriä.

Hoitajan palatessa paikalle hän toteaa ettei mittari ole piirtänyt supistuksia. Yritän hänelle selventää, että vuotoa on runsaasti. Hoitaja käskee vielä antamaan virtsanäytteen, jonka jälkeen siirrymme odottamaan lääkäriä. Muistan sanoneeni miehelleni, että tuntuu ettei minua oteta tosissaan. Lääkäriä emme joudu odottamaan kauan. Samalla kun hän ohjaa meidät takaisin huoneeseen hoitaja sanelee lääkärille, että leukosyytit ovat vähän koholla. Jälleen makaan samalla sängyllä, minua pelottaa ja ahdistaa. Pian tutkimuksen aloitettua lääkäri toteaa "Et sinä kotiin ole tänään lähdössä, synnytys on lähtenyt käyntiin ja kohdun suu on 2-3 senttiä auki". Vuoto onneksi tulee kohdun suulta eikä istukan irtoamisesta ole kyse. Samalla lääkäri ultraa sikiön asennon kohdussa, asento on suotuisa alatiesynnytykseen. Päässäni vilisee ajatuksia, mitä nyt tapahtuu, eihän meidän lapsi vielä voi syntyä. Tehkää nyt helvetti jotain!

Siirrymme toiseen huoneeseen, saan supistusten estolääkettä ja kortisonipiikin sikiön keuhkoja kypsyttämään. Nyt pelataan aikaa, jokainen tunti, jokainen päivä olisi eteenpäin. Jokainen hetki eteenpäin olisi turvallisempaa meidän lapsemme syntyä. Ajantaju on kadonnut, seurailen vain tuntemuksiani kokoajan. Lähetän lähimmäisilleni muutamia viestejä tilanteesta. Hoitaja käskee meidän ottamaan supistusten välistä aikaa. Välillä tuntuu, että lääkkeistä alkaa olemaan apua ja supistusvälit harvenevat. Sitten taas seuraavassa hetkessä ne vyöryävät kivuliaina takaisin ja supistusväli lyhenee. Hoitaja käy useasti kysymyssä vointia ja supistusten väliä, jossain vaiheessa saan lisää supistusten estolääkettä. Päivä on taittunut jo illan puolelle, osaston vierailuaika alkaa päättymään. Mieheni tekee lähtöä, siinä hetkessä vaikuttaa ettei vielä tapahtuisi mitään.

Mieheni on kurvannut varmaan juuri sairaalan pihasta kun lääkäreiden vuoronvaihto tulee. Kaksi lääkäriä astelee huoneeseen, vuoron päättävä kertoo tilannetta vuoroa aloittavalle. Kivut ovat aaltoilleet koko illan ajan kovasta siedettävää ja supistusten väli pitkästä lyhyeen. Lääkärit tutkivat minut uudestaan ja toteavat ettei synnytystä ei ole saatu estettyä. Kohdun suu on 5-6 senttiä auki, meidän pienen pieni lapsi on päättänyt syntyä. Lääkärit varmistavat sikiön asennon, illan aikana tilanne on muuttunut. Meidän pienoinen on asettunut perätilaan, hänellä on ollut vielä niin paljon tilaa liikkua kohdussa. Lääkärit tekevät päätöksen kiirellisestä sektiosta, koska mahdollisuutta alatiesynnytykseen ei olisi. Soitan miehelleni, että meidän lapsemme syntyy tänään ja sektio on edessä. En ymmärrä mitä kiirellinen sektio tarkoittaa, joten en siinä vaiheessa käske miestäni pitämään kiirettä vaan sanon hänelle, että käy kotona syömässä ja tulisi heti sitten takaisin. Pian minulle kuitenkin valkenee, että kiirellinen sektio tarkoittaa juurikin sitä mitä kiirellinen siinä viittaa. Soitan paniikissa miehelleni "Heti takaisin, sektio tapahtuu nyt". Leikkaussalissa valmistelut ovat jo aloitettu ja siirtyisimme sinne mitä pikimmiten

Hoitaja kärrää minut jo saliin, pelkään aivan suunnattomasti. Suorastaan panikoin mitä tapahtuu. Meidän piti tulla vain tarkistamaan tilanne ja olemme tilanteessa, että lapsemme syntyy tänään, raskausviikolla 25+2. Voi rakas taistele! Jankutan vain koko ajan, että missä minun mieheni on. Hänen on varmasti ehdittävä paikalle. Hoitaja yrittää rauhoitella, mutta turhaan. Sektio tehtäisiin spinaalipuudutuksella, epiduraalin vaikutukseen ei olisi meillä aikaa. Jossain kohtaa muistan hoitajan sanoneen, että mieheni on tullut ja vaihtelee jo leikkaussalivaatteita. Saan spinaalipuudutuksen selkään ja pian tunnen kun koko alavartalosta häviää tunto. Mieheni tulee paikalle, hän yrittää rauhoitella minua, vaikka varmasti on yhtä peloissaan kuin minäkin.

Sektio aloitetaan, tunnen jotain vatsassani tapahtuvan, mutta en kipua. Tunnen kuinka vatsaani myllätään ja tuntuu, että koko vartaloni heiluu mukana. 14.08.2016 kello 22.14 syntyy meidän pieni rakas prinsessamme. Kuulemme vain pienen hennon itkaisun, emme näe vilaustakaan lapsestamme. Häntä kiidätetään jo tehohoitoon ja minä jään vielä leikkaussaliin kiinni kurottavaksi.

Leikkauksen ollessa ohi siirrymme pariksi tunniksi heräämöön jossa vointiani tarkkaillaan. Tiedämme, että lapsemme on hyvissä käsissä, mutta pelkään silti mitä tapahtuu. Haluaisin niin kovasti jo päästä lapsemme luo, päästä näkemään maailman suurin ihme. Minun rakas lapseni. Jossain vaiheessa hoitaja tulee kertomaan, että mieheni saisi mennä katsomaan lastamme. Käsken hänen ottamaan kuvan, että saisin edes pienen vilkaisun omasta lapsestani.

Niin pieni ja hento, niin täydellinen sinä olet rakas lapseni. Olet monen piuhan ja letkun ympäröimänä, mutta siinä sinä olet 720g täyttä kultaa. En malttaisi odottaa, että minäkin pääsisin näkemään meidän oman ihmeen. Meidän ikioman lapsen.

Sektio on mennyt hyvin ja parin tunnin seurannan jälkeen pääsemme siirtymään pois heräämöstä, Siirrymme vastasyntyeiden teho-osastolle, osastolle jossa sinä rakas odotat jo meitä. Minut kärrätään sängyllä sinun viereesi, keskoskaapin viereen jossa sinä odotat tapaavasi äitisi ensimmäistä kertaa. Kosketan sinua, sinun pieniä käsiäsi, hentoa vartaloasi, voi kun sinä olet täydellinen. Kymmenen sormea ja kymmenen varvasta. Minun lapseni, minun verta ja lihaa. Haluaisin vain kaapata sinut syliini, haluaisin suukottaa sinun poskiasi ja silittää pientä päätäsi. Olen onnellinen, olen peloissani. Saamme kaikki kolme asettua samaan huoneeseen, perhehuoneeseen. Me olemme nyt perhe, sinä, minä ja isäsi. Sinä yönä minä en nukkunut. Minä kuuntelin koko yön, että sinulla on kaikki hyvin. Reagoin monitoreiden piippauksiin, hoitajien ja lääkäreiden käynteihin luonasi. Päässäni pyörittelin tapahtunutta, tänään minusta oli tullut äiti. Äiti maailman ihanimmalle lapselle.

Tänään 14.11.2016 sinä rakas lapseni täyttäisit 3 kuukautta. Kolme kuukautta sitten olin onnellisempi kuin koskaan. Pelkäsin pahinta tapahtuvaksi, mutta silloin oli vielä paljon toivoa. Silloin en tiennyt etten saa sinun kanssasi jakaa kuin lyhyen ajan. Sinä kävisit kertomassa meille maailman suurimmasta rakkaudesta. Kuinka olisitkaan muuttunut tähän hetkeen, painasitko jo kaksi kiloa? Näyttäisitkö vain entistä enemmän isältäsi? Olisivatko hiuksesi vain jatkaneet kasvamista kilpaa kanssasi? Olisivatko silmistäsi tulleet ruskeat niin kuin äidilläsi? Voi kun voisin palata tuohon elämäni onnellisimpaan hetkeen takaisin. Voi kun saisin elää ne yhteiset 1,5kk yhä uudelleen ja uudelleen. En käsitä, että sain sinut vasta ja nyt sinua ei enää ole. En koskaan saa niitä hetkiä takaisin, en koskaan enää voi luoda uusia muistoja kanssasi.  Rakastan sinua lapseni, ikävöin niin kovasti, että tunnen halkeavani pieniksi palasiksi.

Paljon onnea rakas lapseni, rakkaudella äitisi.