Lapsettomuus
Tätä tekstiä olen pyöritellyt jo useamman kerran, en saa sitä puettua sanoiksi. Ehkä siksi, että tästä on jo hetki aikaa. Ehkä siksi, että päässäni pyörii enemmän tämän hetkiset tuntemukset ja asiat. Meille on tapahtunut lyhyessä ajassa paljon, oikeastaan tänä vuonna. Ennen kun edellisen asian on ehtinyt käsitellä, on elämä vienyt jo uuden eteen. Haluan kuitenkin tuoda esille myös ajatuksia mitä ennen tätä vuotta on tapahtunut. Se ajanjakso on kuitenkin osa tätä kaikkea tapahtunutta ja silloin se on ollut omanlainen taistelunsa.
Eletään huhtikuuta 2014, nielaisen viimeisen ehkäisypillerin. Tämän jälkeen sinä saisit tulla, ihan milloin vain. Edellisvuonna olen käynyt tutkimuksissa endometrioosi epäilyn takia, tutkimukset osoittivat epäilyn olevan edelleen vain epäily. Alusta asti minulla on kuitenkin vahva tunne, että annat meidän odottaa sinua.
Alku odottelu on kuitenkin kihelmöivää odotusta, olisiko kenties ensi kuussa meidän vuoro nähdä raskaustestissä kaksi viivaa. Sinua ei kuitenkaan kuulu ja kuukaudet vierivät. Endometrioosi epäilyn yhteydessä olen lääkärille maininnut, että lähitulevaisuudessa olisi haaveina oma lapsi. Lääkäri on kehottanut ottamaan yhteyttä jos puolen vuoden yrittämisen jälkeen raskautta ei ala kuulumaan. Koittaa tämä puolen vuoden rajapyykki ja otan yhteyttä naistentautien poliklinikalle. Muistan saaneeni noottia kun en ollut ottanut yhteyttä aiemmin, kuukautiskiertoni olivat heitelleet koko puolen vuoden ajan häränpyllyä. Olin vain niin vahvasti pitänyt mielessä tuota puolta vuotta, että en ollut tajunnut mahdollisuuttani aikaisempaan yhteydenottoon.
Muistelen, että on marraskuu 2014 kun menen ensimmäiselle poliklinikka käynnille. Heti ensimmäisellä käynnillä selviää, että kyseessä ei ole endometrioosi. Kyseessä on PCOS monirakkulaoireyhtymä. PCOS on tavallisin naisten hormonihäiriö, joka mm. aiheuttaa lapsettomuutta. Perimmäistä syytä ei tiedetä, mutta näyttää siltä, että se on yhteydessä insuliiniresistenssiin.
Tästä alkaa omanlainen ajanjakso, alkaa taistelu niin henkisesti kuin fyysisestikin tätä typerää monirakkulaoireyhtymää vastaan. Monirakkulaoireyhtymään liittyy monesti ylipainoisuutta, nimenomaan keskivartalo lihavuutta. Monesti pelkästään laihduttaminen voi tuoda myönteisiä tuloksia. Tuolloin kuitenkin olin normaalipainoinen, vaikkakin kaikki ylimääräinen kertyykin juurikin tuohon keskivartalolle. Muistan etsineeni millä tapaa voisin lieventää oireita ja edesauttaa raskaaksi tulemista. Kerta toisensa jälkeen törmäsin vain tuohon laihduttamiseen. Toki myös terveellisellä ruokavaliolla ja liikunnalla voisi olla positiivinen vaikutus niin kuin monen muunkin sairauden kohdalla. Olin hyvin turhautunut, tuntui etten voinut kovinkaan vaikuttaa tähän oireyhtymään. Välillä jopa mietin, että pitääkö minun oikeasti laihduttaa. Kenties olla lähempänä alipainoa.
Hoidot aloitettiin aluksi suun kautta otettavilla lääkeillä. Tuli testattua keltarauhashormonia, antiestrogeeniä, estrogeeni ja progestroni yhdistelmävalmistetta sekä liekkö jotain muutakin mitä en muista. Puoli vuotta mentiin sellaisilla lääkecocktaileilla. Keväällä 2015 lähdettiin hakemaan uutta hoitomuotoa, aloitettiin hormonipistoshoidot. Lääkkeistä tai sen vaikutuksista en uskalla lähteä kertomaan, koska voisin olla väärässä. Puhuimme lapsettomuuden alkuaikana ettemme ota paineita raskaaksi tulemisesta, tulee kun on tullakseen. Vuoden jälkeen tämä ajattelu alkoi hiipua. Kerta toisensa jälkeen jouduimme pettymään. Kerkesin keväällä kierron tai kaksi kokeilla hormonipistoshoitoja, tuli kesä ja hoidot lopetettiin sen ajaksi. Poliklinikka ei ota kesällä vastaan kuin akuuttittapaukset. Harmitti suunnattomasti, koska olisi suorastaan ihme, että voisin tulla raskaaksi luomusti.
Ja enhän minä tullutkaan. Syksyllä 2015 jatkettiin hormonipistoshoidoilla. Alku oli hakemista pistosten ja suun kautta otettavien lääkkeiden määrässä sekä oikean kierron vaiheen löytämisessä. Kokeillimme erinlaisia variaatioita kunnes alku talvesta hoitotasapaino löytyi ja ovulaatio saatiin aikaiseksi. Ovuloin jopa kahdesta rakkulasta ja monena kuukautena sain kuulla, että on riski kaksoisiraskauteen. Silti raskautta ei kuulunut. Alun "tulee kun on tullakseen" ajatus oli kokonaan hävinnyt. Siitä tuli suorittamista, aikatauluttamista ja tietyn lopputuloksen tavoittelemista. Varsinkin siinä kohtaa kierrosta kun oli oivallisin aika tulla raskaaksi halut hävisivät tuhka tuuleen, siitä tuli yksi iso "pakko". Kyllä siinä välillä teki mieli heittää kirves kaivoon. Tuntui, että raskaana olevia ja vauvoja oli joka puolella. Muut tuli sormia näpäyttämällä raskaaksi, sen kun vain suurinpiirtein ajattelivat asiaa. Olin toki onnellinen heidän puolestaan, mutta joka kerta se oli pisto sydämmessäni. Jossain vaiheessa jopa huomasin, että arvostelin ihmisiä ja heidän oikeutta saada lapsia. Tunsin epäonnistumista niin naisena kuin vaimonakin. Puhuttiin me mieheni kanssa myös siitä jos meidän kohdalla hoidotkaan ei auttaisi, emme saisikaan omaa biologista lasta, mihin meidän tiet silloin veisi? Molemmille oli selvää, että yhteinen se tie ainakin olisi. Adoptio tuntui siinä kohtaa kaukaiselle ja vieraalle asialle. Silti ajatus siitä, että eväisin toisen ihmisen mahdollisuuden saada lapsia kummitteli mielessäni. Onneksi nämä olivat vain hetkellisiä kummituksia ja olihan meillä vielä monta oljenkortta käyttämättä.
Alku vuonna 2016 ryhdyttiin jälleen pohtimaan uusia hoitomuotoja. Lähdettäisiin ensiksi kokeilemaan inseminaatiota, vaikka lääkäri epäili ettei tämä hoitomuoto meidän kohdalla tuottaisi tulosta. Ongelmahan oli minussa eikä miehessäni. Meidän kohdalla tähän yhdistettäisiin munarakkuloiden kypsytyshoito. Olin hyvin epäileväinen hoidon suhteen tai ehkä ajattelin, että pessimisti ei pety. 4.3.2016 oli ensimmäinen inseminaatio. Seuraavana päivänä oli ystäväpariskunnan juhlat, sanoin leikilläni pariskunnan naispuoleiselle, että tänään on raskauspäivä 1. Siinä epätoivossa eli kuitenkin toivo, niin suuri toivo sinusta, ehkä et enää antaisi meidän odottaa.
On arvioitu, että 15% kaikista pareista on kärsinyt tahattomasta lapsettomuudesta. Aihe on arka ja sen kriisin tuskaa lisää mm. kysymykset "Millonkas teille lapsia", "Olette onneksi vielä nuoria" ja "Kannattaisi lopettaa stressaaminen". Puhuin aika avoimesti aiheesta, koin sen luovan ymmärrystä ja näin myös välttelin turhia arkoja kysymyksiä. Meidän kohdalla lapsettomuus lujitti parisuhdetta, se oli yhteinen taistelu lähemmäksi yhteistä unelmaa omasta lapsesta. Olen kiitollinen siitä, että me saimme odotetun onnen, me saimme oman rakkaan lapsen. En ehkä koskaan tule ymmärtämään miksi tämä onni meiltä vietiin, miksi meidän hartaasti toivottu lapsi otetaan meiltä pois 1,5 kuukautta syntymän jälkeen.
Miksi kysymyksiin en koskaan saa vastausta.
Eletään huhtikuuta 2014, nielaisen viimeisen ehkäisypillerin. Tämän jälkeen sinä saisit tulla, ihan milloin vain. Edellisvuonna olen käynyt tutkimuksissa endometrioosi epäilyn takia, tutkimukset osoittivat epäilyn olevan edelleen vain epäily. Alusta asti minulla on kuitenkin vahva tunne, että annat meidän odottaa sinua.
Alku odottelu on kuitenkin kihelmöivää odotusta, olisiko kenties ensi kuussa meidän vuoro nähdä raskaustestissä kaksi viivaa. Sinua ei kuitenkaan kuulu ja kuukaudet vierivät. Endometrioosi epäilyn yhteydessä olen lääkärille maininnut, että lähitulevaisuudessa olisi haaveina oma lapsi. Lääkäri on kehottanut ottamaan yhteyttä jos puolen vuoden yrittämisen jälkeen raskautta ei ala kuulumaan. Koittaa tämä puolen vuoden rajapyykki ja otan yhteyttä naistentautien poliklinikalle. Muistan saaneeni noottia kun en ollut ottanut yhteyttä aiemmin, kuukautiskiertoni olivat heitelleet koko puolen vuoden ajan häränpyllyä. Olin vain niin vahvasti pitänyt mielessä tuota puolta vuotta, että en ollut tajunnut mahdollisuuttani aikaisempaan yhteydenottoon.
Muistelen, että on marraskuu 2014 kun menen ensimmäiselle poliklinikka käynnille. Heti ensimmäisellä käynnillä selviää, että kyseessä ei ole endometrioosi. Kyseessä on PCOS monirakkulaoireyhtymä. PCOS on tavallisin naisten hormonihäiriö, joka mm. aiheuttaa lapsettomuutta. Perimmäistä syytä ei tiedetä, mutta näyttää siltä, että se on yhteydessä insuliiniresistenssiin.
Tästä alkaa omanlainen ajanjakso, alkaa taistelu niin henkisesti kuin fyysisestikin tätä typerää monirakkulaoireyhtymää vastaan. Monirakkulaoireyhtymään liittyy monesti ylipainoisuutta, nimenomaan keskivartalo lihavuutta. Monesti pelkästään laihduttaminen voi tuoda myönteisiä tuloksia. Tuolloin kuitenkin olin normaalipainoinen, vaikkakin kaikki ylimääräinen kertyykin juurikin tuohon keskivartalolle. Muistan etsineeni millä tapaa voisin lieventää oireita ja edesauttaa raskaaksi tulemista. Kerta toisensa jälkeen törmäsin vain tuohon laihduttamiseen. Toki myös terveellisellä ruokavaliolla ja liikunnalla voisi olla positiivinen vaikutus niin kuin monen muunkin sairauden kohdalla. Olin hyvin turhautunut, tuntui etten voinut kovinkaan vaikuttaa tähän oireyhtymään. Välillä jopa mietin, että pitääkö minun oikeasti laihduttaa. Kenties olla lähempänä alipainoa.
Hoidot aloitettiin aluksi suun kautta otettavilla lääkeillä. Tuli testattua keltarauhashormonia, antiestrogeeniä, estrogeeni ja progestroni yhdistelmävalmistetta sekä liekkö jotain muutakin mitä en muista. Puoli vuotta mentiin sellaisilla lääkecocktaileilla. Keväällä 2015 lähdettiin hakemaan uutta hoitomuotoa, aloitettiin hormonipistoshoidot. Lääkkeistä tai sen vaikutuksista en uskalla lähteä kertomaan, koska voisin olla väärässä. Puhuimme lapsettomuuden alkuaikana ettemme ota paineita raskaaksi tulemisesta, tulee kun on tullakseen. Vuoden jälkeen tämä ajattelu alkoi hiipua. Kerta toisensa jälkeen jouduimme pettymään. Kerkesin keväällä kierron tai kaksi kokeilla hormonipistoshoitoja, tuli kesä ja hoidot lopetettiin sen ajaksi. Poliklinikka ei ota kesällä vastaan kuin akuuttittapaukset. Harmitti suunnattomasti, koska olisi suorastaan ihme, että voisin tulla raskaaksi luomusti.
Ja enhän minä tullutkaan. Syksyllä 2015 jatkettiin hormonipistoshoidoilla. Alku oli hakemista pistosten ja suun kautta otettavien lääkkeiden määrässä sekä oikean kierron vaiheen löytämisessä. Kokeillimme erinlaisia variaatioita kunnes alku talvesta hoitotasapaino löytyi ja ovulaatio saatiin aikaiseksi. Ovuloin jopa kahdesta rakkulasta ja monena kuukautena sain kuulla, että on riski kaksoisiraskauteen. Silti raskautta ei kuulunut. Alun "tulee kun on tullakseen" ajatus oli kokonaan hävinnyt. Siitä tuli suorittamista, aikatauluttamista ja tietyn lopputuloksen tavoittelemista. Varsinkin siinä kohtaa kierrosta kun oli oivallisin aika tulla raskaaksi halut hävisivät tuhka tuuleen, siitä tuli yksi iso "pakko". Kyllä siinä välillä teki mieli heittää kirves kaivoon. Tuntui, että raskaana olevia ja vauvoja oli joka puolella. Muut tuli sormia näpäyttämällä raskaaksi, sen kun vain suurinpiirtein ajattelivat asiaa. Olin toki onnellinen heidän puolestaan, mutta joka kerta se oli pisto sydämmessäni. Jossain vaiheessa jopa huomasin, että arvostelin ihmisiä ja heidän oikeutta saada lapsia. Tunsin epäonnistumista niin naisena kuin vaimonakin. Puhuttiin me mieheni kanssa myös siitä jos meidän kohdalla hoidotkaan ei auttaisi, emme saisikaan omaa biologista lasta, mihin meidän tiet silloin veisi? Molemmille oli selvää, että yhteinen se tie ainakin olisi. Adoptio tuntui siinä kohtaa kaukaiselle ja vieraalle asialle. Silti ajatus siitä, että eväisin toisen ihmisen mahdollisuuden saada lapsia kummitteli mielessäni. Onneksi nämä olivat vain hetkellisiä kummituksia ja olihan meillä vielä monta oljenkortta käyttämättä.
Alku vuonna 2016 ryhdyttiin jälleen pohtimaan uusia hoitomuotoja. Lähdettäisiin ensiksi kokeilemaan inseminaatiota, vaikka lääkäri epäili ettei tämä hoitomuoto meidän kohdalla tuottaisi tulosta. Ongelmahan oli minussa eikä miehessäni. Meidän kohdalla tähän yhdistettäisiin munarakkuloiden kypsytyshoito. Olin hyvin epäileväinen hoidon suhteen tai ehkä ajattelin, että pessimisti ei pety. 4.3.2016 oli ensimmäinen inseminaatio. Seuraavana päivänä oli ystäväpariskunnan juhlat, sanoin leikilläni pariskunnan naispuoleiselle, että tänään on raskauspäivä 1. Siinä epätoivossa eli kuitenkin toivo, niin suuri toivo sinusta, ehkä et enää antaisi meidän odottaa.
On arvioitu, että 15% kaikista pareista on kärsinyt tahattomasta lapsettomuudesta. Aihe on arka ja sen kriisin tuskaa lisää mm. kysymykset "Millonkas teille lapsia", "Olette onneksi vielä nuoria" ja "Kannattaisi lopettaa stressaaminen". Puhuin aika avoimesti aiheesta, koin sen luovan ymmärrystä ja näin myös välttelin turhia arkoja kysymyksiä. Meidän kohdalla lapsettomuus lujitti parisuhdetta, se oli yhteinen taistelu lähemmäksi yhteistä unelmaa omasta lapsesta. Olen kiitollinen siitä, että me saimme odotetun onnen, me saimme oman rakkaan lapsen. En ehkä koskaan tule ymmärtämään miksi tämä onni meiltä vietiin, miksi meidän hartaasti toivottu lapsi otetaan meiltä pois 1,5 kuukautta syntymän jälkeen.
Miksi kysymyksiin en koskaan saa vastausta.
Kommentit
Lähetä kommentti