Lasketun ajan pohdintoja

Menneessä elämässä tulevana viikonloppuna olisi laskettuaika. Suuren mahan kanssa kipristelyä, malttamatonta odotusta H-hetkeen. Hyvin pian alkaisi uuden toivotun elämän ensimmäin sivu. Unelmat ja haaveet sinusta käsin kosketeltavissa, kohta olisit äidin ja isän hellässä huomassa. Tässä elämässä se on vain karu muistutus siitä ettei tuota päivää koskaan enää tule. Unelmat valuneet viemäristä alas kaksi kuukautta sitten, kaksi kuukautta ennen kuin vanhan elämän onnellisin päivä on edes tullut. Lasketulla ajalla ei varmasti olisi mitään väliä jos kaikki olisi mennyt hyvin, sinä eläisit. Olisimme saaneet vain sinut aikaisemmin, pelottava kuoppainen alku, mutta lopulta kaikki päättyisi onnellisesti. Tuosta elämästä olisin halunnut niin kovasti pitää kiinni. 

Suuressa surussa oleva ihmismieli ei välillä tunnu käsittävän tapahtunutta. Välillä mieli on jakautunut kahtia, etenkin nyt lasketunajan tienoilla. Toinen puoli ymmärtää tapahtuneen ja yrittää epätoivoisesti käsitellä sitä suurta ikävää ja tuskaa. Toinen puoli taas elää jossain entisen elämän lokerossa. Epätoivoinen mieli raksuttaa ajatuksia siitä jos lääkärit eivät huomanneet, että lapseni jäikin vielä kohtuun. Välillä saatan tuntea jopa haamupotkuja. Toinen mitä tässä epätoivoisessa mielessäni mietin on, kenties lääkärit olivat väärässä kenen vauva kuoli. Jos se ei ollutkaan meidän lapsi jonka jouduin hyvästelemään. Sitten todellisuus lyö taas vasten kasvoja. Katson itseäni peilistä, sektiohaava, lapseni on siitä syntynyt. Ne kaikki ihanat muistot sinusta alkaa välähtelemään mielessäni. Kuvat, videot ja tavarat muistuttavat pienestä täydellisestä ihmisestä. Sinä olet ollut tässä, minä olen saanut sinut.... ja nyt sinua ei enää ole. Palaan pisteeseen jota en vaan kerta kaikkiaan ymmärrä. Miten voi olla näin? Miten yhdessä hetkessä onni voi muuttua suureksi suruksi? Miksi? 

Yhdessä syksyssä on elämäni onnellisin aika, samaan syksyyn mahtuu elämäni suurimman surun alku. Syksyllä on tästä lähtien niin erilainen merkitys, siinä vuodenajassa on tapahtunut niin paljon. Se ajanjakso määrittää hyvin pitkälti sen kuka minä olen.

Viime päivinä olen myös miettinyt sitä kuinka kovasti haluan pitää kiinni lapsestani. Haluan hänet pitää niin läsnä kuin mahdollista, vaikka hän ei enää fyysisesti ole täällä. Se on varmasti sanomattikin selvää, että ajattelen lastani paljon, melkein jatkuvasti. Puheissani hän on päivittäin, kuvissa hän muistuttaa sitä epätodellista mieltäni todellisuudesta. Alkuun selasin paljon kuvia ja videoita lapsestani, tällä hetkellä en uskalla katsoa, etenkään videoita. Ne tuntuvat niin repivältä muistukselta siitä mitä meillä oli, se kaikki mitä niin kovasti haluaisin takaisin. Seuraavassa hetkessä voi olla, että haluan ahmia kaiken mitä olemme taltioineet. Kuvia meillä on paljon, videoita aivan liian vähän. Olisi pitänyt jokainen liike, ilme, hetki, kosketus, kaikki pienimmätkin asiat taltioida. Voi kun olisin tiennyt siinä hetkessä miten suuri merkitys niillä tulisi olemaan. 

Lasketunajan jälkeen tulee myös pian se tätä nykyään ärsyttävä joulu. Mieleni ei ole yhtään jouluinen, ei kiinnosta pätkääkään juhlia tätä perhejuhlaa. En koskaan ole ollut mitenkään hirmuisen jouluihminen, mutta tämän joulun piti olla erityinen. Silleen hyvällä tavalla erityinen, ei näin karmaisevalla tavalla. Kaikesta huolimatta haluan lapseni haudalle kuusen, se on hänelle, hän ansaitsee joulun. Kenties se on jokin keino pitää konkreettisesti lapseni lähellä. Aivan varmasti tulen viemään haudalle myös muina merkkipäivinä siihen kuuluvia "tavaroita". Jälleen kerran kirjoittaessani huomaan miettiväni, ei helvetti näin asioiden pitänyt mennä. Meillä piti olla yhteinen ensimmäinen joulu perheenä, sinun ensimmäinen joulu. Hirmusesti joululahjoja sinulle, vaikka et vielä ymmärtäisi niiden päälle. Paljon valokuvia onnellisesta perheestä. Paljon joulumieltä, iloa ja riemua... ja nyt mietimme millainen kuusi sopisi sinun haudalle. Minne pääsisi karkuun tätä suurta perhejuhlaa. Oikeastaan haluaisin karkuun kaikkea, mutta sitten en haluakaan. Enhän minä sinua unohtaa halua.

Tekstistä on tuli aika ajatusten sillisalaatti, mutta sitä tämä kaikki nyt on. Epätoivoisesti poukkoilevat ajatukset yhdessä päässä, tulevien päivien uusia merkityksiä.