Suru

Suru pitää sisällään monta tunnetilaa, joista kukin vuorollaan nostaa enemmän päätänsä. Välillä suru on on myös kaikkien tunteiden sekamelska, josta en itsekään ota selvää. Tällä hetkellä päällimmäisenä tunteena on suunnaton ikävä. Ikävä joka puristaa rintaani. Lohduton kaipaus lastani kohtaan. Viime viikkojen aikana ikävä on vain kasvanut suuremmaksi ja suuremmaksi. Alku shokin jälkeen sitä on alkanut tajuamaan ettei minun esikoiseni tule koskaan takaisin. En koskaan saa enää häntä syliini, en koskaan saa silittää hänen hiuksiaan enkä koskaan saa enää kertoa hänelle kuinka paljon rakastan. Aluksi sitä osittain kielsi tosiasian, että lapseni on kuollut. Oli tunne, että mitä minä kotona teen kun pitäisi olla sairaalassa hoitamassa lastani. Nyt todellisuus on iskeytynyt vasten kasvojani. Minä hoidan sinun hautaasi ja sinun muistoasi, en sinua lapseni, en nyt enkä enää koskaan. 

Ikävän lisäksi vahvana tunteena on viha. Olen vihainen, mutta kenelle? Olen vihainen sille joka näistä asioista päättää, sille joka eväsi meiltä oikeuden onneen perheenä. En usko Jumalaan, mutta jos uskoisin, pitäisin sitä julmana tyyppinä. Miksi kukaan voisi haluta lapsen elämän loppuvan ennen kuin se ehtii kunnolla edes alkaa. Miksi kukaan haluaisi vanhemmille näin isoa loppuelämän surutaakkaa kannettavaksi. Olen vihainen myös itselleni, tässä kohtaa nousee niin monta jos kysymystä esille. Jos olisin tehnyt jossain kohtaa toisin, olisiko meidän lapsi elossa?  Olen vihainen myös lääkäreille, miksi meidän lapsen kohdalla kaikki keinot oli käytetty? Vihaan myös omaa elämääni, vihaan tätä tyhjyyden tunnetta. Vihaan myös vihata. 

Inhottava myöntää, mutta olen myös katkera. Katkera heille joilla oman lapsen saaminen, raskaus ja syntymä ovat itsestään selvää. Olen katkera heille, jotka tällä hetkellä saavat pussata omaa lastaan, saavat luoda ihania muistoja lapsensa kanssa. Raskaana olevat ja lapset, erityisesti vauvat muistuttavat minun siitä mitä minulla ei enää ole. Muistuttavat siitä mitä minulla oli ja mikä julmasti minulta vietiin. Tahtoisin olla vielä se naiivi nuori nainen joka luulee, että lapsia saadaan silloin kuin itse haluaa. Yhdeksän kuukautta onnellista odotusta, joka huipentuu siihen hetkeen kun saat oman lapsen syliisi. Sitten vain eletään ne vaaleanpunaiset lasit silmillä sitä onnellista vauvan tuoksuista arkea. Siinä naiivissa maailmassa eivät lapset kuole, ei ainakaan oma lapsi. Tämä naiivi maailma ei ole enää mahdollista, tämä uusi maailma jossa elän on kaiken tuon vastakohta.

Suru kertoo myös siitä suuresta rakkaudesta, rakkaudesta sitä kohtaan jonka on ikuisesti on menettänyt. Surussa tulevaisuus näyttää lohduttomalle, tunnelin päässä ei näe valoa. Esikoiseni kuolema on myös kuolema unelmille. Niille unelmille, jotka minun kuului jakaa lapseni kanssa. Niille unelmille, joita meidän piti yhdessä perheenä luoda. Suru on ikuinen, aaltoileva tunne, joka pitää sisällään paljon. Tämä suru on raskas, tämä viiltää syvällä sydämmessäni. Tätä surua tuntee jokaisella solullaan, jokaisessa hetkessä. En tahtoisi olla vahva, tahtoisin vain lapseni takaisin. Tahtoisin olla se onnellinen perhe, mistä me haaveilimme.

Suru asuu tässä talossa, 

vieraaksi hän ei jäänyt.

Istuu meidän portaikossa jossa

ennen istui toivo.

Maalaan meidän seinät mustalla,

selittelee omia tekojaan tuskalla.

Suru muutti asumaan,

vieras hän ei enää tule olemaan.