Miten kohdata sureva?
Tässä kohtaa puhun hyvin pitkälti omista tuntemuksistani, haluistani miten haluan minut kohdattavan. Suruja on erilaisia ja jokainen meistä käsittelee surua eritavoin. Jokaisen suru on yksilöllistä ja perustuu pitkälti ihmisen luonteeseen ja kokemiin asioihin. Kukaan ei voi tietää toisen ihmisen tuskaa surussa, sitä voi vain yrittää ymmärtää. En halua myöskään kirjoituksillani ketään arvostella, mutta haluan pyrkimystä asettua meidän asemaan. Meidän surusta tekee erityisen tuskallisen se että, kyseessä on pienen lapsen kuolema. Meidän lapsen kuolema, lapsen jonka elämä oli vasta alussa. Tiedän, että moni miettii miten kohdata minut/meidät ja mitä uskaltaa sanoa. Lapsen kuolema on arka aihe keskustella ja monesti ihminen voi mennä sanattomaksi tai pelkää omia sanojaan. Olen elämässäni kohdannut surevia, myös oman lapsensa menettäneitä ja en todellakaan tiennyt mitä sanoa heille. Koen siksi tärkeäksi, että kerron omista tuntemuksistani asian suhteen. Näin voin helpottaa muita ihmisiä lähestymään minua, mutta myös samalla pyrkiä välttymään kiusallisilta tilanteilta.
Tällä hetkellä minulle on tärkeintä vain kuuntelu. Kaipaan vain kuuntelevia korvia ja olkapäätä jota vasten painautua. En kaipaa neuvoja tai sanoja paremmasta huomisesta, minun korvissani ne ovat merkityksettömiä. Lapsestani puhuminen tai kuvien katsominen ei tuo lisätuskaa minulle, ajattelenhan minä muutenkin lastani kokoajan. Toki ne voivat saada tunteet pintaan ja itkulta aina ei voi välttyä. Jos sinäkin itket, ei minua haittaa. Tiedän ainakin, että lapseni on koskettanut sinuakin syvältä ja myötäelät kanssamme. Oikeastaan tapahtumien vältteleminen ja asioista puhumatta jättäminen on loukkaavaa, se tuntuu jopa surun vähettelyltä. Kunnioita lastani, kunnioita minua ja suruani. Älä vähättele tuntemuksiani tai arvostele miten elän tätä elämääni tässä hetkessä.
Jos oikeasti et tiedä mitä sanoa niin älä ainakaan sano mitään kliseistä. Ei mitään liian opittua, jota siinä kohtaa "kuuluisi" sanoa. Toki suruvalittelut ja osanotot ovat ihan sallittuja. Joskus vain ihan halaus riittää. Kohtaa minut sinulle luontaisella tavalla eikä minua tarvitse pelätä, vaikka latelen tässä totuuksia minun kohtaamisestani. Pyri kuitenkin asettumaan minun asemaani, pyri myötätuntoon. Tiedän, että moni pyrkii pääsemään sisään minun tuskaani omien menetyksiensä kautta. Sinällään se on ihan ok, se on pyrkimystä asettua minun asemaani. Älä kuitenkaan vertaile menetyksiä tai surua. Jokainen kuitenkin kokee kuoleman hyvin eritavoin. Uskallan kuitenkin väittää, että kuolemasta tekee erityisen tuskallisen kun kyseessä on lapsi, pieni vauva.
En hirveästi pidä kysymyksetä "Miten voit?", suoravastaus siihen on; Erittäin huonosti, minun lapseni on kuollut reilu kuukausi sitten. Ymmärrän kuitenkin sen hyvän tarkoituksen sekä kysyjän huolen ja välittämisen minua kohtaan. Tässä tilanteessa se on vaan kysymyksenä.. outo? Se jopa laittaa minut miettimään mitä siihen vastaisin. Lipsautanko valkoisen valheen, jotta kysyjän huoli minusta vähenisi. Toisaalta olen aina pitänyt rehellisyydestä ja veikkaan, että kysyjä näkisi valkoisen valheen läpi joka tapauksessa.
Pahoittelen kovasti, mutta vielä en ainakaan pysty vastaanottamaan muiden murheita ja iloja. Toki voin keskustella "normaaliasioistakin", mutta minun osalta keskustelu on hyvin pintapuoleista. Olen pahoillani myös siitä jos menetän tässä kohtaa monta ystävää. En halua olla heidän vauvaonnen ilonpilaaja, mutta tilanne on kuin vääntäisin veistä omissa haavoissani. Kaikki se muistuttaisi siitä mitä minulla kuuluisa olla nyt, sitä onnen ja ilon määrää omasta lapsesta. En pysty siihen, toivottavasti ystäväni ymmärtävät sen.
Älä yritä piristää minua tai yritä saada ajattelemaan muuta, toki voidaan yhdessä miettiä mistä löydän voimavaroja tähän hetkeen ja tulevaan. Jälleen kerran korostan, että läsnäolo on tärkein. Ei mitkään suuret teot tai sanat. Vaan se, että tiedän sinun kuuntelevan ja olevan käytettävissä vaikeimpinakin hetkinä. Kaikki tämä saattaa kuulostaa haastelliselta, että vaadin liikoja. Mutta oikeasti, jos minä joudun kestämään oman lapsen kuoleman tuoman surun ja tuskan niin en usko vaativani sinulta liikoja.
Tulipa tiukkaa tekstiä, mutta toisaalta jos en sano ääneen niin eipä sitä kukaan tiedä mitä ajattelen.
Tällä hetkellä minulle on tärkeintä vain kuuntelu. Kaipaan vain kuuntelevia korvia ja olkapäätä jota vasten painautua. En kaipaa neuvoja tai sanoja paremmasta huomisesta, minun korvissani ne ovat merkityksettömiä. Lapsestani puhuminen tai kuvien katsominen ei tuo lisätuskaa minulle, ajattelenhan minä muutenkin lastani kokoajan. Toki ne voivat saada tunteet pintaan ja itkulta aina ei voi välttyä. Jos sinäkin itket, ei minua haittaa. Tiedän ainakin, että lapseni on koskettanut sinuakin syvältä ja myötäelät kanssamme. Oikeastaan tapahtumien vältteleminen ja asioista puhumatta jättäminen on loukkaavaa, se tuntuu jopa surun vähettelyltä. Kunnioita lastani, kunnioita minua ja suruani. Älä vähättele tuntemuksiani tai arvostele miten elän tätä elämääni tässä hetkessä.
Jos oikeasti et tiedä mitä sanoa niin älä ainakaan sano mitään kliseistä. Ei mitään liian opittua, jota siinä kohtaa "kuuluisi" sanoa. Toki suruvalittelut ja osanotot ovat ihan sallittuja. Joskus vain ihan halaus riittää. Kohtaa minut sinulle luontaisella tavalla eikä minua tarvitse pelätä, vaikka latelen tässä totuuksia minun kohtaamisestani. Pyri kuitenkin asettumaan minun asemaani, pyri myötätuntoon. Tiedän, että moni pyrkii pääsemään sisään minun tuskaani omien menetyksiensä kautta. Sinällään se on ihan ok, se on pyrkimystä asettua minun asemaani. Älä kuitenkaan vertaile menetyksiä tai surua. Jokainen kuitenkin kokee kuoleman hyvin eritavoin. Uskallan kuitenkin väittää, että kuolemasta tekee erityisen tuskallisen kun kyseessä on lapsi, pieni vauva.
En hirveästi pidä kysymyksetä "Miten voit?", suoravastaus siihen on; Erittäin huonosti, minun lapseni on kuollut reilu kuukausi sitten. Ymmärrän kuitenkin sen hyvän tarkoituksen sekä kysyjän huolen ja välittämisen minua kohtaan. Tässä tilanteessa se on vaan kysymyksenä.. outo? Se jopa laittaa minut miettimään mitä siihen vastaisin. Lipsautanko valkoisen valheen, jotta kysyjän huoli minusta vähenisi. Toisaalta olen aina pitänyt rehellisyydestä ja veikkaan, että kysyjä näkisi valkoisen valheen läpi joka tapauksessa.
Pahoittelen kovasti, mutta vielä en ainakaan pysty vastaanottamaan muiden murheita ja iloja. Toki voin keskustella "normaaliasioistakin", mutta minun osalta keskustelu on hyvin pintapuoleista. Olen pahoillani myös siitä jos menetän tässä kohtaa monta ystävää. En halua olla heidän vauvaonnen ilonpilaaja, mutta tilanne on kuin vääntäisin veistä omissa haavoissani. Kaikki se muistuttaisi siitä mitä minulla kuuluisa olla nyt, sitä onnen ja ilon määrää omasta lapsesta. En pysty siihen, toivottavasti ystäväni ymmärtävät sen.
Älä yritä piristää minua tai yritä saada ajattelemaan muuta, toki voidaan yhdessä miettiä mistä löydän voimavaroja tähän hetkeen ja tulevaan. Jälleen kerran korostan, että läsnäolo on tärkein. Ei mitkään suuret teot tai sanat. Vaan se, että tiedän sinun kuuntelevan ja olevan käytettävissä vaikeimpinakin hetkinä. Kaikki tämä saattaa kuulostaa haastelliselta, että vaadin liikoja. Mutta oikeasti, jos minä joudun kestämään oman lapsen kuoleman tuoman surun ja tuskan niin en usko vaativani sinulta liikoja.
Tulipa tiukkaa tekstiä, mutta toisaalta jos en sano ääneen niin eipä sitä kukaan tiedä mitä ajattelen.
Kommentit
Lähetä kommentti