Avuntarve
Silloin kun se pahin tapahtui saimme vastasyntyneiden teho-osastolta mukaan kasan lippulappusia ja vihkoja, joissa kerrottiin käytännön asioista ja surusta. Mukana oli myös puhelinnumeroita joihin pystyimme soittamaan koskien mm. hautajaisjärjestelyitä. Mieheni joutui toimimaan tässä tilanteessa, koska itse en kyennyt, harmikseen olimme saaneet vielä vääriä numeroita. Jälkeenpäin olen miettinyt, että vaikka kenties tämä on ainut keino auttaa surevaa hakemaan apua, on keino aika laimea. Miten sitä voisi kehittää jotta kukaan ei jäisi vastaavissa tilanteissa yksin? Entäs jos mieheni voimavarat eivät olisi riittäneet tai meillä ei olisi ollut tukiverkostoa ympärillä. Jotenkin jopa toivoisin, että olisivat soitelleet edes perään "Kuinka me voidaan?" tai jotain.
Itse koen, että ainakin siinä tilanteessa kun menetys oli vasta tapahtunut ja mielen valtasi shokki, en olisi kykeneväinen ollut itse hakemaan apua. Oli siis suorastaan onni, että olin jo hoitosuhteessa psykiatrian polille, luulen ainakin, että avun hakeminen olisi viivästynyt. Kynnystäni hakea apua olisi toki madaltanut jo kokemukseni hoidoissa olemisesta ja sen hyödyistä, mutta entäs sellaiset ihmiset joille tilanne olisi täysin uusi. Sellaiset jotka eivät olisi tottuneet tai ovat skeptisiä hakemaan apua mielenterveysongelmiin. Johtuu elämän iso kriisi sitten mistä tahansa asiasta, tulisi läheisten olla valppaana. Rehellisesti sanottuna on turha kysyä, että voinko auttaa, koska luulen monen vastaavan tähän ettei tarvitse, vaikka oikeasti tarvitsis. Ihan konkreettisen avun antaminen, kuten ruoan tekeminen tai ihan vaan läsnäolo, vaikka ilman puhetta on mielestäni hyviä. Välttämättä näistä asioista ei edes toiselta tarvitse kysyä, jos toinen ei syö sitä ruokaa sitten ei syö, mutta on matalampi kynnys syödä kun se on valmiina.
Moni ehdotti jo syksyllä vertaistukea ja neuvoi mistä minä/me sitä saataisiin. Silloin en ollut valmis siihen, vaikka tiesin sen hyväksi olevan. Kiitos kuitenkin heille jotka asian omalla tavallaan laittoivat eteenpäin. Ketäänhän ei voi pakottaa mihinkään, mutta opastaa ja ehdottaa voi. Me kaikki kuitenkin olemme erilaisia, toiset tarvitsevat kaikkia keinoja suurien kriisien läpi käymiseen ja toiset eivät välttämättä mitään. Jokaisen läheinen varmasti tuntee sen oman läheisensä joten osaa ehkä siltä kantilta ehdottaa kullekkin oikeaa tukimuotoa. Ainahan kaikkea voi kerran kokeilla ja sitten päättää onko oma juttu, onko tästä minulle hyötyä.
Tämän vuoden puolella tuntui, että aloin ammattiavun lisäksi kovasti kaipaamaan vertaistukea. Minusta tuntui ettei täysin voitu ymmärtää siellä mitä minä käyn läpi ja mitä on oman lapsen menetys. Eihän sitä kukaan voi tietää eikä ymmärtää ennen kun itse on joutunut kokemaan sen. Tuntui, että ammattiavun hyöty jäi minulle vähäiseksi. Vuoden alusta hainkin itselleni Käpy ryn kautta tukihenkilöä, onnekseni minulle löytyi aivan ihana tukihenkilö samankaltaisella taustalla. Helmikuussa aloimme mieheni kanssa käymään myös Käpy ryn vertaistukitapaamisissa kerran kuussa, siellä olemme saaneet konkreettisesti tavata samassa pohjassa räpiköiviä, sieltä olemme saaneet paljon tukea ja ymmärrystä, mutta myös toivoakin.
Uusimpana tukimuotona aloitimme pariterapian noin kerran kuussa, olemme yhdesti nyt käyneet. Vielä ei ole hyvää eikä huonoa sanottavaa, tunnustelemme vielä. Ei meillä sinällään vähän aikaan parisuhteen osalta ole ongelmia ollut. Kaikki on ollut niin hyvin kun tässä tilanteessa nyt voi olla ja erityisesti kommonikaatio on toiminut. Halusimme kuitenkin hyödytään kaiken avun mitä tarjotaan ja luulen, että saamme tuolta parisuhteen kannalta oljenkorsia elämään jota meidän on pakko jatkaa.
Tärkein pointtini tässä tekstissä oli, että auttakaa, opastakaa, tukekaa ja ohjeistakaa avuntarpeessa olevaa. En tiedä miten paljon enemmän olisin hukassa ja pohjalla jos minulla ei olisi näin paljon erilaisia tukimuotojani käytössä. Äärimmäisissä epätoivon tilanteissa olisi voinut jopa johtaa äärimmäisiin tekoihin. Luulen, että nämä kaikki eri tukimuodot luovat minulle juuri sopivan avun surun sekä masennuksen käsittelyyn, tavallaan jokaisella tukimuodolla on se oma juttunsa ja hyöty. Saan myös paljon eri näkökulmia ja ajatuksia monelta eri ihmiseltä ja perspektiivistä. Olemme toki kaikki erilaisia joten oikeasti kuunnelkaa ja tunnustelkaa, älkää jättäkö yksin!
Itse koen, että ainakin siinä tilanteessa kun menetys oli vasta tapahtunut ja mielen valtasi shokki, en olisi kykeneväinen ollut itse hakemaan apua. Oli siis suorastaan onni, että olin jo hoitosuhteessa psykiatrian polille, luulen ainakin, että avun hakeminen olisi viivästynyt. Kynnystäni hakea apua olisi toki madaltanut jo kokemukseni hoidoissa olemisesta ja sen hyödyistä, mutta entäs sellaiset ihmiset joille tilanne olisi täysin uusi. Sellaiset jotka eivät olisi tottuneet tai ovat skeptisiä hakemaan apua mielenterveysongelmiin. Johtuu elämän iso kriisi sitten mistä tahansa asiasta, tulisi läheisten olla valppaana. Rehellisesti sanottuna on turha kysyä, että voinko auttaa, koska luulen monen vastaavan tähän ettei tarvitse, vaikka oikeasti tarvitsis. Ihan konkreettisen avun antaminen, kuten ruoan tekeminen tai ihan vaan läsnäolo, vaikka ilman puhetta on mielestäni hyviä. Välttämättä näistä asioista ei edes toiselta tarvitse kysyä, jos toinen ei syö sitä ruokaa sitten ei syö, mutta on matalampi kynnys syödä kun se on valmiina.
Moni ehdotti jo syksyllä vertaistukea ja neuvoi mistä minä/me sitä saataisiin. Silloin en ollut valmis siihen, vaikka tiesin sen hyväksi olevan. Kiitos kuitenkin heille jotka asian omalla tavallaan laittoivat eteenpäin. Ketäänhän ei voi pakottaa mihinkään, mutta opastaa ja ehdottaa voi. Me kaikki kuitenkin olemme erilaisia, toiset tarvitsevat kaikkia keinoja suurien kriisien läpi käymiseen ja toiset eivät välttämättä mitään. Jokaisen läheinen varmasti tuntee sen oman läheisensä joten osaa ehkä siltä kantilta ehdottaa kullekkin oikeaa tukimuotoa. Ainahan kaikkea voi kerran kokeilla ja sitten päättää onko oma juttu, onko tästä minulle hyötyä.
Tämän vuoden puolella tuntui, että aloin ammattiavun lisäksi kovasti kaipaamaan vertaistukea. Minusta tuntui ettei täysin voitu ymmärtää siellä mitä minä käyn läpi ja mitä on oman lapsen menetys. Eihän sitä kukaan voi tietää eikä ymmärtää ennen kun itse on joutunut kokemaan sen. Tuntui, että ammattiavun hyöty jäi minulle vähäiseksi. Vuoden alusta hainkin itselleni Käpy ryn kautta tukihenkilöä, onnekseni minulle löytyi aivan ihana tukihenkilö samankaltaisella taustalla. Helmikuussa aloimme mieheni kanssa käymään myös Käpy ryn vertaistukitapaamisissa kerran kuussa, siellä olemme saaneet konkreettisesti tavata samassa pohjassa räpiköiviä, sieltä olemme saaneet paljon tukea ja ymmärrystä, mutta myös toivoakin.
Uusimpana tukimuotona aloitimme pariterapian noin kerran kuussa, olemme yhdesti nyt käyneet. Vielä ei ole hyvää eikä huonoa sanottavaa, tunnustelemme vielä. Ei meillä sinällään vähän aikaan parisuhteen osalta ole ongelmia ollut. Kaikki on ollut niin hyvin kun tässä tilanteessa nyt voi olla ja erityisesti kommonikaatio on toiminut. Halusimme kuitenkin hyödytään kaiken avun mitä tarjotaan ja luulen, että saamme tuolta parisuhteen kannalta oljenkorsia elämään jota meidän on pakko jatkaa.
Tärkein pointtini tässä tekstissä oli, että auttakaa, opastakaa, tukekaa ja ohjeistakaa avuntarpeessa olevaa. En tiedä miten paljon enemmän olisin hukassa ja pohjalla jos minulla ei olisi näin paljon erilaisia tukimuotojani käytössä. Äärimmäisissä epätoivon tilanteissa olisi voinut jopa johtaa äärimmäisiin tekoihin. Luulen, että nämä kaikki eri tukimuodot luovat minulle juuri sopivan avun surun sekä masennuksen käsittelyyn, tavallaan jokaisella tukimuodolla on se oma juttunsa ja hyöty. Saan myös paljon eri näkökulmia ja ajatuksia monelta eri ihmiseltä ja perspektiivistä. Olemme toki kaikki erilaisia joten oikeasti kuunnelkaa ja tunnustelkaa, älkää jättäkö yksin!
Kommentit
Lähetä kommentti