Rikotaan hiljaisuus
Olen pelännyt kovasti tilanteita missä joku puolituttu tai tuttu tulee kysymään "Mitä sulle kuuluu?" tai on tiennyt et olen raskaana ollut ja kysyisi "Mitäs teidän pikkuiselle? yms. Toisaalta pidän suorista kysymyksistä enemmin kuin se, että selkäni takana puhutaan ja minulta ei uskalleta suoraan kysyä. Elämäni tosiaan ei ole ollut kovinkaan sosiaalista enkä paljoa kauppaa kauemmaksi ole liikkunut, siihen on monta syytä. Yksi syy on nimenomaan näiden tuttujen kohtaaminen.
Eilen kuitenkin jouduin tilanteeseen, jossa puolituttu vuosien takaa kysyi sen pelätyn kysymyksen "Mitä sulle kuuluu, miten on mennyt?". Hänellä ei todellakaan ollut hajua mitään minun elämästä moneen vuosiin, joten sinällään tilanne oli minulle hyvin vapaa, itse sain päättää mitä kerron. En ole koskaan ollut hyvä esittämään muuta kuin mitä tunnen ja koen typeräksi vastata "Ihan hyvää" kun tilanne on täysin jotain muuta. Pelottava tilanne, muuttuikin lopulta yllättävän luonnolliseksi sanoa ettei minulle kuulu kovinkaan hyvää, kertoa avoimesti mitä on tapahtunut. Tuntui oikealle puhua lapsestani, koska hän on ollut täällä ja elänyt, vaikka ei enää fyysisesti ole läsnä on hän aina osa meitä, meidän perhettä ja me osa häntä. Tuntui oikealta kertoa surusta ja lapsen menetyksestä.
Lapsen kuolema on liian vaiettu aihe, se halutaan helposti lakaista maton alle. Se puhkaisee "tavallisen" ihmisen suojakuplan, että sellaisiakin asioita tapahtuu myös Suomessa. Kaikissa artikeleissakin korostetaan nimenomaan keskosten hyvää hoitoa ja pientä kuolleisuusprosenttia, mikä toki on hieno asia. Mutta mites he jotka eivät ole selvinneet, he lakaistaan pienten prosenttien turvin maton alle. Unohtaen, että aina ei kaikki mene hyvin ja oletetusti. Nämä pienet taistelijat ovat yhtä arvokkaita ja puhumisen arvoisia kun nekin joista voi kirjoittaa sen upean taistelutarinan vaikeasta alusta "täydelliseen" loppuun. Me kannamme heitä sydämessä samanlailla kuin eläviä lapsiakin.
Toki minullakin on ne omat rajat mitä ja kenelle haluan asioista puhua, monesti se riippuu myös tilanteestakin ja omasta sen hetkisestä tunteesta. Ei kaikki lapsensa menettäneet välttämättä halua asioista puhua ja minun mielestäni sitä on kunnioitettava, me saamme olla tässäkin asiassa itsekkäitä. Enkä minäkään aina ole valmis asioista puhumaan, se riippuu ihan mikä tunne minulla on ja mikä tunne minulle tulee kyselijän tarkoitusperästä. Pelkään myös niitä sammakoita, koska ymmärränhän minä ettei aihe ole helppo keskustella. Pelkään loukkaavia, vähätteleviä kommenteja, koska muutenkin tämä on sellainen henkinentaisto ettei tässä kaipaa mitään ylimääräistä tuskaa.
Minulla on kuitenkin pakottava tarve puhua lapsestani, kertoa miten ihana ja täydellinen pieni ihminen meilläkin on. Kuvat ja videot ovat sellaisia yksityisiä, joita sitten haluan vain jakaa tiettyjen valittujen ihmisten kanssa. Ne ovat tavallaan niin arvokkaita, että ihmisen pitää ansaita minun luottamus saada niitä katsoa. Eilen jouduin myös sellaiseen tilanteeseen jossa en pystynyt avoimesti kertomaan lapsestani, samalle päivälle sattui siis kaksi ääripäätä. Täysin tuntematon ihminen kysyy, että kaksinhan te olette. Mitä sä siihen vastaat? Kaksinhan me fyysisesti, mutta kolmin kuitenkin. Tuntui äärimmäisen pahalta ja ahdistavalta kieltää oma lapsi, tavallaan kieltää hänen olemassa olonsa. Tunsin suorastaan syyllisyyttä ja tarvetta pyytää lapseltani anteeksi. Toisaalta oivalsin näiden tilanteiden myötä, että minä haluan puhua lapsestani avoimesti ja minun kuuluu kertoa hänestä. On minun ja mieheni tehtävä pitää yllä lapsemme muistoa. Jos puhuminen itkettää niin sitten itketään, jos hymyillään lapsemme hassulle tukalle niin sitten hymyillään, jos nauramme lapsemme höpsöille ilmeille sitten nauramme, jos halutaan raivota ikävää ja tuskaa niin sitten raivotaan. Kaikki nämä ovat sallittuja minulle ja muille. Minä haluan puhua, rikotaan hiljaisuus yhdessä.
Eilen kuitenkin jouduin tilanteeseen, jossa puolituttu vuosien takaa kysyi sen pelätyn kysymyksen "Mitä sulle kuuluu, miten on mennyt?". Hänellä ei todellakaan ollut hajua mitään minun elämästä moneen vuosiin, joten sinällään tilanne oli minulle hyvin vapaa, itse sain päättää mitä kerron. En ole koskaan ollut hyvä esittämään muuta kuin mitä tunnen ja koen typeräksi vastata "Ihan hyvää" kun tilanne on täysin jotain muuta. Pelottava tilanne, muuttuikin lopulta yllättävän luonnolliseksi sanoa ettei minulle kuulu kovinkaan hyvää, kertoa avoimesti mitä on tapahtunut. Tuntui oikealle puhua lapsestani, koska hän on ollut täällä ja elänyt, vaikka ei enää fyysisesti ole läsnä on hän aina osa meitä, meidän perhettä ja me osa häntä. Tuntui oikealta kertoa surusta ja lapsen menetyksestä.
Lapsen kuolema on liian vaiettu aihe, se halutaan helposti lakaista maton alle. Se puhkaisee "tavallisen" ihmisen suojakuplan, että sellaisiakin asioita tapahtuu myös Suomessa. Kaikissa artikeleissakin korostetaan nimenomaan keskosten hyvää hoitoa ja pientä kuolleisuusprosenttia, mikä toki on hieno asia. Mutta mites he jotka eivät ole selvinneet, he lakaistaan pienten prosenttien turvin maton alle. Unohtaen, että aina ei kaikki mene hyvin ja oletetusti. Nämä pienet taistelijat ovat yhtä arvokkaita ja puhumisen arvoisia kun nekin joista voi kirjoittaa sen upean taistelutarinan vaikeasta alusta "täydelliseen" loppuun. Me kannamme heitä sydämessä samanlailla kuin eläviä lapsiakin.
Toki minullakin on ne omat rajat mitä ja kenelle haluan asioista puhua, monesti se riippuu myös tilanteestakin ja omasta sen hetkisestä tunteesta. Ei kaikki lapsensa menettäneet välttämättä halua asioista puhua ja minun mielestäni sitä on kunnioitettava, me saamme olla tässäkin asiassa itsekkäitä. Enkä minäkään aina ole valmis asioista puhumaan, se riippuu ihan mikä tunne minulla on ja mikä tunne minulle tulee kyselijän tarkoitusperästä. Pelkään myös niitä sammakoita, koska ymmärränhän minä ettei aihe ole helppo keskustella. Pelkään loukkaavia, vähätteleviä kommenteja, koska muutenkin tämä on sellainen henkinentaisto ettei tässä kaipaa mitään ylimääräistä tuskaa.
Minulla on kuitenkin pakottava tarve puhua lapsestani, kertoa miten ihana ja täydellinen pieni ihminen meilläkin on. Kuvat ja videot ovat sellaisia yksityisiä, joita sitten haluan vain jakaa tiettyjen valittujen ihmisten kanssa. Ne ovat tavallaan niin arvokkaita, että ihmisen pitää ansaita minun luottamus saada niitä katsoa. Eilen jouduin myös sellaiseen tilanteeseen jossa en pystynyt avoimesti kertomaan lapsestani, samalle päivälle sattui siis kaksi ääripäätä. Täysin tuntematon ihminen kysyy, että kaksinhan te olette. Mitä sä siihen vastaat? Kaksinhan me fyysisesti, mutta kolmin kuitenkin. Tuntui äärimmäisen pahalta ja ahdistavalta kieltää oma lapsi, tavallaan kieltää hänen olemassa olonsa. Tunsin suorastaan syyllisyyttä ja tarvetta pyytää lapseltani anteeksi. Toisaalta oivalsin näiden tilanteiden myötä, että minä haluan puhua lapsestani avoimesti ja minun kuuluu kertoa hänestä. On minun ja mieheni tehtävä pitää yllä lapsemme muistoa. Jos puhuminen itkettää niin sitten itketään, jos hymyillään lapsemme hassulle tukalle niin sitten hymyillään, jos nauramme lapsemme höpsöille ilmeille sitten nauramme, jos halutaan raivota ikävää ja tuskaa niin sitten raivotaan. Kaikki nämä ovat sallittuja minulle ja muille. Minä haluan puhua, rikotaan hiljaisuus yhdessä.
Kommentit
Lähetä kommentti