Itsetutkistelu
Kuka minä olen? Elämäni vaikutus minussa? Mitä minä haluan? Mitä minusta tulee isona? Isoja kysymyksiä, joita olen pohtinut viime aikoina. Olen joutunut huomaamaan ettei kaikki asiat ole minun käsissäni, voin tavoitella asioita, mutta kaikessa minulla ei ole vaikutusvaltaa. Olen menetyksen myötä tullut hyvin varovaiseksi, en tavoittele kuuta taivaalta enkä unelmoi suurista asioista, koska pelkään. Pelkään menetystä, pelkään haaveilevani liikaa jolloin haaveilemani asiat eivät toteudu, pelkään menettäväni lopullisesti kontrollin hallita elämääni. En osaa vielä hahmottaa asioita pitkälle aikavälille vaan elän tässä hetkessä, päivä kerrallaan. Tulevan suunnittelu ahdistaa minua, koska ajattelen heti jotain tapahtuvan jos suunnittelen tai haaveilen jotain liikaa.
Nuorena haaveilin ihan perusasioista. Ihana mies, koira, pari lasta, ammatti ihmisten parissa ja luultavasti kosmetiikka-alalta. Paljon ihmisiä ympärillä, ystävät, perhe ja matkustelu. Ihan sellaisia perusjuttuja, nuoren naisen haaveita, ei mitään suurta tai ylellistä, vaan tavallista elämää. Olenhan minä näitä asioita saavuttanutkin. Minulla on maailman ihanin aviomies, minulla on maailman ihanin tytär. Minulla on kaksi ammattia, kosmetologi ja lähihoitaja. Minulla on työpaikka, vaikkakin osa-aikaisena. Koiraa ei ole, mutta pian toivottavasti kissa. Minulla on ympärillä ystäviä sekä perhe, vaikka olenkin osasta erinäisitä syistä joutunut olemaan erossa. Paperillahan kuulostaisi hyvälle, olen saavuttanut paljon mistä olen haaveillut. Sitten kun alkaa liittämään minusta riippumattomia asioita etuliitteeksi alkaa paketti hajoamaan, oman lapsen menetys vaikuttaa jokaisella osa-alueella elämässäni. Se on kuin mustahuntu, joka on heitetty varjostamaan kaikkea mihin olen uskonut, kaikkea mistä olen haaveillut ja saavuttanut. En ikinä koskaan vaihtaisi sitä tosiasiaa ettei tyttäreni olisi syntynyt, ettei tyttäreni olisi juuri hän, hän on kaikkea mitä halusin, haluan ja enemmän. Vaihtaisin vain sen ettei elämä olisi ajanut häntä fyysisesti pois luoltani, etten olisi koskaan häntä menettänyt.
Miten tästä eteenpäin? Kuka minusta on tulossa? Minulla on erityisesti menetyksen jälkeen ollut vahva tunne, että sitten kun voimani riittävät haluan vaikuttaa. Haluan auttaa ja opastaa heitä, jotka kenties tarvitsevat vertaista tai tarvitsevat muuten tukea elämässä. Haluan joskus antaa muille niitä asioita mitä minulle nyt tietyt ihmiset ovat antaneet ja tulevat antamaan. Elämän arvot ovat menneet täysin uusiksi, merkittävin muutos varmasti pinnallisuuden vähentyminen sekä ettei jaksa valittaa pienistä asioista. On niin uudet perspektiivit asioihin, kaikesta en ole vielä itsekään perillä. Nuorena koin, että minusta tulee moderdi tyylikäs yhden tai maksimissaan kahden lapsen äiti. Huvittaa ajatella tuota. Nykyään näen itseni jopa useamman lapsen äitinä, joka sinällään outoa, koska menettämisen pelko on suuri. Enkä todellakaan enää moderdina tyylikkäänä äitinä vaan huolehtivana leijonaemona, joka antaa 100 ja 1 prosenttia itsestään lapsilleen.
Tein ihan mielenkiinnosta sellaisen persoonallisuustestin testin, halusin saada jotain kuvaa minusta tässä hetkessä. Tiedän ettei ihan tosissaan kannatta tälläisiä testejä ottaa, mutta onhan näitä ihan mielenkiintoista kokeilla ja herättää ajatuksia ainakin. Persoonallisuustyypeistä minua eniten kuvasti vahva vaikuttaja, parhaimillaan vahva, suurisydäminen ja suojeleva ja huonoimmillaan vaativa, määräilevä ja pelottava. Minusta tämä kuvastaa hyvin minua, vaikka pelottavaa en kyllä itsestäni saa millään. Toiseksi eniten minua kuvasti luova individualisi, parhammillaan luova, syvällinen ja ilmaisuvoimainen ja huonoimmillaan loukkaantuva, ylitunteileva ja oikutteleva. Tässä kohtaa koen välillä, että nuo huonoimmat piirteen pääsevät välillä erityisesti valoilleen, vaikkakin nekin iän ja kokemuksen myötä tasoittuneet.
Palaan varmaan joskus myöhemmin lisää aiheeseen ja jatkan tätä itsetutkiskelua, palaan tähän tekstiin ja näihin tämän hetkisiin tuntemuksiin. Mitkä asiat ovat muuttuneet? Olenko uskaltanut saavuttaa asioita joista nyt varovasti haaveilen? Koenko edelleen samoja asioita itsestäni ja elämästäni? Onko elämän arvot samat kuin nyt vai onko kenties "vanhaa minää" havaittavissa? Kuka minä olen tulevassa?
Nuorena haaveilin ihan perusasioista. Ihana mies, koira, pari lasta, ammatti ihmisten parissa ja luultavasti kosmetiikka-alalta. Paljon ihmisiä ympärillä, ystävät, perhe ja matkustelu. Ihan sellaisia perusjuttuja, nuoren naisen haaveita, ei mitään suurta tai ylellistä, vaan tavallista elämää. Olenhan minä näitä asioita saavuttanutkin. Minulla on maailman ihanin aviomies, minulla on maailman ihanin tytär. Minulla on kaksi ammattia, kosmetologi ja lähihoitaja. Minulla on työpaikka, vaikkakin osa-aikaisena. Koiraa ei ole, mutta pian toivottavasti kissa. Minulla on ympärillä ystäviä sekä perhe, vaikka olenkin osasta erinäisitä syistä joutunut olemaan erossa. Paperillahan kuulostaisi hyvälle, olen saavuttanut paljon mistä olen haaveillut. Sitten kun alkaa liittämään minusta riippumattomia asioita etuliitteeksi alkaa paketti hajoamaan, oman lapsen menetys vaikuttaa jokaisella osa-alueella elämässäni. Se on kuin mustahuntu, joka on heitetty varjostamaan kaikkea mihin olen uskonut, kaikkea mistä olen haaveillut ja saavuttanut. En ikinä koskaan vaihtaisi sitä tosiasiaa ettei tyttäreni olisi syntynyt, ettei tyttäreni olisi juuri hän, hän on kaikkea mitä halusin, haluan ja enemmän. Vaihtaisin vain sen ettei elämä olisi ajanut häntä fyysisesti pois luoltani, etten olisi koskaan häntä menettänyt.
Miten tästä eteenpäin? Kuka minusta on tulossa? Minulla on erityisesti menetyksen jälkeen ollut vahva tunne, että sitten kun voimani riittävät haluan vaikuttaa. Haluan auttaa ja opastaa heitä, jotka kenties tarvitsevat vertaista tai tarvitsevat muuten tukea elämässä. Haluan joskus antaa muille niitä asioita mitä minulle nyt tietyt ihmiset ovat antaneet ja tulevat antamaan. Elämän arvot ovat menneet täysin uusiksi, merkittävin muutos varmasti pinnallisuuden vähentyminen sekä ettei jaksa valittaa pienistä asioista. On niin uudet perspektiivit asioihin, kaikesta en ole vielä itsekään perillä. Nuorena koin, että minusta tulee moderdi tyylikäs yhden tai maksimissaan kahden lapsen äiti. Huvittaa ajatella tuota. Nykyään näen itseni jopa useamman lapsen äitinä, joka sinällään outoa, koska menettämisen pelko on suuri. Enkä todellakaan enää moderdina tyylikkäänä äitinä vaan huolehtivana leijonaemona, joka antaa 100 ja 1 prosenttia itsestään lapsilleen.
Tein ihan mielenkiinnosta sellaisen persoonallisuustestin testin, halusin saada jotain kuvaa minusta tässä hetkessä. Tiedän ettei ihan tosissaan kannatta tälläisiä testejä ottaa, mutta onhan näitä ihan mielenkiintoista kokeilla ja herättää ajatuksia ainakin. Persoonallisuustyypeistä minua eniten kuvasti vahva vaikuttaja, parhaimillaan vahva, suurisydäminen ja suojeleva ja huonoimmillaan vaativa, määräilevä ja pelottava. Minusta tämä kuvastaa hyvin minua, vaikka pelottavaa en kyllä itsestäni saa millään. Toiseksi eniten minua kuvasti luova individualisi, parhammillaan luova, syvällinen ja ilmaisuvoimainen ja huonoimmillaan loukkaantuva, ylitunteileva ja oikutteleva. Tässä kohtaa koen välillä, että nuo huonoimmat piirteen pääsevät välillä erityisesti valoilleen, vaikkakin nekin iän ja kokemuksen myötä tasoittuneet.
Palaan varmaan joskus myöhemmin lisää aiheeseen ja jatkan tätä itsetutkiskelua, palaan tähän tekstiin ja näihin tämän hetkisiin tuntemuksiin. Mitkä asiat ovat muuttuneet? Olenko uskaltanut saavuttaa asioita joista nyt varovasti haaveilen? Koenko edelleen samoja asioita itsestäni ja elämästäni? Onko elämän arvot samat kuin nyt vai onko kenties "vanhaa minää" havaittavissa? Kuka minä olen tulevassa?
Kommentit
Lähetä kommentti