Usko ja merkit

Mihin minä uskon? Minä haluan uskoa paikkaan x johon me kaikki siirrytään kuoleman jälkeen, paikkaan jossa on kaunista ja hyvä olla. Paikkaan jossa meitä odottaa kaikki jotka ovat jo sinne lähteneet. Siellä he nyt ovat kaikki yhdessä. Toivon myös, että siellä jo olevat näkevät ja kuulevat mitä täällä tapahtuu. He ovat ihan tässä läsnä ja nurkan takana, vaikka emme heitä näekään. Minun on pakko uskoa näihin asioihin, jotta voin elää siinä toivossa, että joskus vielä saan lapseni syliin. Tuntuu liian pelottavalle ja jopa edelleen käsittämättömälle ajatella etten koskaan ikinä saisi enää lastani nähdä, se ei vaan voi olla niin, en halua hyväksyä sitä. En tiedä mikä tuo paikka on, onko se taivas vai jotain muuta. Haluan myös uskoa, että tuolla paikassa on jonkin sortin enkeleitä, jotka opastavat ja antavat turvaa heille jotka ovat jo siellä. Jotta heistäkin voisi tulla samanlaisia "suojelusenkeleitä" kaikille meille täällä vielä tallaajille.

Vaikka uskon paikkaan x, en silti usko minkään sortin kaikkivaltiaaseen. Jos sellainen olisi pidän edelleen sellaista julmana, koska miten kukaan jolla olisi kaikki maailman voimat voisi langettaa tälläistä tuomiota kenellekään. Joten minulle on turha selittää mistään, että tapahtuneella olisi jokin tarkoitus, koska ei ole. Lapsen kuolemalla ei ole mitään tarkoitusta, se on kaikessa karmeudessaan väärin. Se ei ole millään tavalla luonnollista enkä varmasti koskaan sitä voi hyväksyä. Jatkan varmaan ikuisesti kysymästä miksi?

Olen moneen kertaan lähettänyt toiveen lapselleni, anna minulle merkki, anna minulle merkki, että kuulet. Anna merkki, että olet tässä, vaikka en sinua pysty näkemään. Kaipaan lastani niin kovasti, että yritän hakea lohtua mitä oudoimmistakin asioista. Joita itsekään en aina järjellä pysty selittämään. Olen alkanut uskomaan tai ainakin kovin haluan uskoa, että lapseni lähettää minulle merkkejä eläinten välityksellä. Saatan kuulostaa pimahtaneelta, mutta minun pakko uskoa johonkin.

Meillä on tässä pihalla paljon jäniksiä. Yksi aamu menin etupihalle pomppi yksi jänis ihan meidän oven edestä, se pysähtyi minun kohdalleni ja katsoi suoraan silmiin hetken. Se oli eka kerta kun tunsin tunteen, että ehkä lapseni kävi ilmoittamassa minulle, äiti täällä minä olen. Voi olla kaukaa haettu asia ja "normaali tilanteessa" en varmasti asiaa olisi sen kummemmin ajatellut. Toinen kokemani merkki oli haudalla, siinä koin vielä vahvempaa merkin tunnetta. Haudalla oli todella rauhallista, vain minä, lapseni ja luonto. Luokseni kipitti orava, joka tuli ihan lähelle ja katsoi myös minua silmiin. Se tunne oli jotenkin niin lohdullinen mitä siinä hetkessä koin. Taannoin kun olimme maalla, pihalla haravoimassa, kipitti kettu suhteellisen läheltä. Kettu ei kuitenkaan luokse tullut tai silmiin katsonut, mutta olihan se jotenkin outo tunne kun ei niitä koskaan ole siellä näkynyt. Jotenkin tuli taas olo, että rakas kävi katsomassa mitä äiti ja isä touhuaa pihalla.

Viimeisin merkki mitä olen kokenut oli viime viikonloppuna haudalla. Lanttuperhonen kyyhötti kynttilän päällä, se antoi mieheni siirtää sen orvokeihin eikä lähtenyt karkuun. Siihen se jäi kyyhöttämään kun lähdimme. Jotenkin taas valtasi niin vahva tunne, että sen täytyi olla merkki meidän lapselta. Miten se sattuikaan olemaan juuri siinä haudalla, miten se oli niin "kesy" eikä lähtenyt karkuun. Nämä on näitä asioita, joita monelle on vaikea selittää ja jopa voi tuntua osalle hassulta. Luulen kuitenkin, että aika monelle lapsensa menettäneelle tuttuja tuntoja. Sitä hakee lohtua ja merkkejä välillä niin ihmeellisistä asioista, jopa auringonsäteet voivat ajoittain tuntua merkeiltä. Meinasin jatkossakin lähettää lapselleni viestejä, että äiti kaipaa kovin niitä merkkejä sinun läsnäolosta. Äidillä on niin kova ikävä sinua rakas lapseni.